Outamaan Seireeni

Vanha kaappikello kolkkaa pimeässä pirtissä tasaista jumputtavaa tahtiaan, joka minuutti kuuluu loksahdus kun viisari siirtyy pykälän eteenpäin. Mies makaa selällään tuijottaen pimeään ja odottaa, ei hän tiedä oikein itsekään että mitä odottaa ja mikä valvottaa mutta levoton on olo. Hän on näitä palkisia tallustellut jo kahdeksatta vuosikymmentä, viimeiset vuodet yksinäisyys on ollut päällimmäinen tunne. Öisin muistot nuoruudesta ja eletystä elämästä palaavat mieleen, ne myös ovat seurana niin hyvässä kuin pahassa. Aivan kuten tuo ärsyttävästi kolkkaava mutta niin rakas kaappikello jonka appiukko veisteli kauan sitten häälahjaksi. Änkyrähän se oli, siis se appiukko mutta osasi se puuta työstää. Mies naurahti ääneen happamasti, kun kello marnautti rämisevän laulunsa, neljä kertaa se löi ja siitä mies tiesi ettei nukkumatti enää tänä yönä saavu.

Kahvia keitellessä aamu valkenee ja mies katselee pirtin ikkunasta kuulaaseen aamuun kaipaavan näköisenä, ottaa puhelimen käteensä, painelee hetken ja nostaa luurin korvalleen. Toisessa päässä vastaa uninen naisen ääni ja mies murahtaa ”no minä täällä, missä se poika on kun ei voinut isälleen vastata?” Naisen ääni muuttuu vihaiseksi, kyselee kellosta ja puhelee nukkumisesta, ”minä haen Pikin” murahtaa mies ja laskee luurin paikoilleen. Mies oikealta nimeltään Veikko pakkailee repun täyteen evästä, nakkaa huovan mukaan pukee vanhan kuluneen sarkapuvun päälle ja ottaa vanhan haulikon olalleen samalla jupisten kuinka nykynuoriso nukkuu päivät pitkät, eikä ne tajua työnteostakaan mitään. Hän hakee yrmeän näköisenä punaisen pystykorvan naapuritalon häkistä ja huikkaa ovesta ”minä otin Pikin, tuon huomenna takaisin”.

Veikon olemus kirkastuu, kun hän pääsee metsän sisään eikä talojen tai autojen äänet enään häiritse. Jossain kaukana kuuluu vielä pihakoiran haukku, mutta muuten on seurana enää luonnon omat äänet sekä välillä Pikin läähätys koiran juostessa takaa ohi, jatkaen iloista työskentelyään. Muutaman tunnin kuljettuaan Veikko seisahtuu vaaran juurelle levähtämään, yskänpuuska yllättää ja saa miehen polvilleen, äkäisenä hän nousee ylös ja katselee vaivaantuneena ympärilleen. ”Kuoleman tauti tämä on, mitähän Saarakin sanoisi jos eläisi? Vanha horisko yksin metsässä perkele”, hän jupisee kohennellen housujaan. Puuskuttaen mies pehertää vaaraa ylöspäin kun koiran haukku leikkaa hiljaisuuden, kömpelösti hiipien hän lähestyy haukkua mutta ei siellä puussa mitään näy, silmälasit ovat huurussa. Veikko pysähtyy läähättäen ja puhdistaa laseja kun suuri lintu hyppää siivilleen vanhasta petäjästä. ”Tuossako se olikin? Voi helevetti näitäkin kossupullonpohjia, eikö ne saatana keksi näille mitään ko ei perkele ihminen etes näje Outamailla kulkea. Poikakin insinööri mutta ei se mitään mistään älyä” Veikko purkaa kiukkuaan sihahdellen. Hän lohkoo viereisestä kannosta palasia kirveellä ja sytyttelee tottuneesti nuotion, mielikin jo tyyntyy sen verran että voi jo kaipaava hymy huulilla juoda kuksasta pannukahvit. Appiukon tekosia on kuksakin, vanha mutta hyvä. Hyvä mies oli appiukkokin, vanha metsuri ja vahva kuin härkä. Poika oli perinyt appiukon luonteen, änkyrä se on poikakin Veikko hymisteli. Ajatukset vaeltavat pitkin muistojen sokkeloita ja hymy karehtii kuivuneilla suupielillä. Hyvä poika se on, kyllä Saara teki hyvän pojan, ainoa tinkakaveri sen jälkeen kun jäin yksin. Pikin koulutti kun meinasi että minä en muka enään jaksaisi.

Veikko istuu tukevasti puuta vasten, hörppää kuksasta ja tuijottaa hymyillen kaukaisuuteen. ”Täällä on ihmisen hyvä olla” hän miettii. Piki haistaa savun kauas, koira on ollut työmaalla edellisen linnun perässä jo hyvän tovin mutta ei antanut lintu haukkua vaikka kuinka yritti. Koira suuntaa mutkitellen savun ja Veikon hajua kohti tutkaillen samalla muita hajuja ja toivoen törmäävänsä uuden linnun hajuun. Aikansa laukattuaan Piki saapuu Veikon luokse, isäntä istuu puuta vasten ja tuli on jo hiipumassa. Piki nuuhkaisee Veikon kättä, kuksa tippuu mättäälle. Koira ei ymmärrä, se nuolaisee kättä ja tuijottaa ruskeilla silmillään isäntää, läähättää ja vingahtelee. Ihmettelee kun isäntä vaan istuu. Hetken ympäristöä tutkittuaan koira kipittää miehen viereen istumaan ja nuuskuttelemaan ilmaa. Kuukkeli lennähtää viereisen nuoren kuusen oksalle, Piki kallistelee päätään ja katselee lintua tutkivasti mutta kun lintu pyrähtää Veikon kuksan viereen ajaa koira sen äkeänä pois haukahdellen.

Muutaman kilometrin päässä Veikon kotitalon naapurissa kävelee poika Martti hermostuneena koiran häkin vieressä puhellen vaimolleen vihaisen oloisena ”me sovittiin että lähdetään kahdeksalta, niin ei ukko perkele malttanut oottaa etes kuuteen. Helevetin hätähousu ja änkyrä ku mikäkin”. Puolenpäivän jälkeen Martti kuitenkin suuntaa läheisen vaaran rinteeseen, hän tietää mistä isä ruukasi kulkea ja seurailee tuttuja jälkiä kuuraisessa metsässä. Ei kuulu Pikin haukkua, vain metsän omat äänet ja Martin askelten rahina kun hän seurailee jotosta hiljaisena ja vielä kiukkuisena aamun tapahtumista. Jotoksen jälki muuttuu ja askelväli lyhenee, ”Pittääkö tuo ukko kantaa täältä pois, väkisin piti päästä yksin vanhan horiskon”, jupisee Martti. Hän nostaa katseensa ja näkee hiipuvan nuotion ja Veikon istuvan puuta vasten, samalla hetkellä Piki nostaa kerältä päänsä ja säntää haukkuen jalkoihin. Isä ei hievahdakaan puulta ja Martti juoksee puun luokse hätääntyneenä, ”isä, isä” hokee poika tohottaen ja ravistaen olkapäästä..

Veikko säpsähtää hereille, yskähtää ja ärähtäen tuhahtaa ”heitä poika höpöttämästä, on se kumma kun ei päiväunia saa metsien mies ottaa rauhassa, perkele että sinäki oot änkyrä”. Martti henkäisee, hymyilee ja tuumaa naurahtaen: ”No niin on kyllä, olet se sinäkin semmonen eräjorma, että alta pois. Eiköhän lähetä lämmittämään ulkosauna? on tässä jo tälle päivää tullut hikoiltua”. Isä ja poika suuntaavat uskollisen Pikin kanssa kotia kohti, illalla sauna lämpeää ja Veikko kertoilee kuinka lähellä oli jälleen pudottaa kulmakunnan suurimman metson Pikille, poika myötäilee sihauttaen kylmät pullot kauhanvarrella auki ojentaen toisen isälleen. ”Pitkä ja kova oli päivä tänään, mutta kyllä me vielä Pikin kanssa tälle syksyä joulumeton otamme, siinä mitään poikasia tarvi mukana olla”, tuumaa Veikko hymyillen ja mietiskelee mielessään viimeisen reissun lähestyvän. Muutamia vuosia jo Saaran poismenon jälkeen on mies toivonut törmäävänsä metsässä siihen seireeniin, jonka kutsu on häntä vuosikymmenet houkutellut. Vielä se seireeni minut Saaran luo vie ja saa poika ottaa suuret erämiehen saappaat täytettäväkseen.

Kyllä jämpti on näin.