Outamaan Seireeni

Vanha kaappikello kolkkaa pimeässä pirtissä tasaista jumputtavaa tahtiaan, joka minuutti kuuluu loksahdus kun viisari siirtyy pykälän eteenpäin. Mies makaa selällään tuijottaen pimeään ja odottaa, ei hän tiedä oikein itsekään että mitä odottaa ja mikä valvottaa mutta levoton on olo. Hän on näitä palkisia tallustellut jo kahdeksatta vuosikymmentä, viimeiset vuodet yksinäisyys on ollut päällimmäinen tunne. Öisin muistot nuoruudesta ja eletystä elämästä palaavat mieleen, ne myös ovat seurana niin hyvässä kuin pahassa. Aivan kuten tuo ärsyttävästi kolkkaava mutta niin rakas kaappikello jonka appiukko veisteli kauan sitten häälahjaksi. Änkyrähän se oli, siis se appiukko mutta osasi se puuta työstää. Mies naurahti ääneen happamasti, kun kello marnautti rämisevän laulunsa, neljä kertaa se löi ja siitä mies tiesi ettei nukkumatti enää tänä yönä saavu.

Kahvia keitellessä aamu valkenee ja mies katselee pirtin ikkunasta kuulaaseen aamuun kaipaavan näköisenä, ottaa puhelimen käteensä, painelee hetken ja nostaa luurin korvalleen. Toisessa päässä vastaa uninen naisen ääni ja mies murahtaa ”no minä täällä, missä se poika on kun ei voinut isälleen vastata?” Naisen ääni muuttuu vihaiseksi, kyselee kellosta ja puhelee nukkumisesta, ”minä haen Pikin” murahtaa mies ja laskee luurin paikoilleen. Mies oikealta nimeltään Veikko pakkailee repun täyteen evästä, nakkaa huovan mukaan pukee vanhan kuluneen sarkapuvun päälle ja ottaa vanhan haulikon olalleen samalla jupisten kuinka nykynuoriso nukkuu päivät pitkät, eikä ne tajua työnteostakaan mitään. Hän hakee yrmeän näköisenä punaisen pystykorvan naapuritalon häkistä ja huikkaa ovesta ”minä otin Pikin, tuon huomenna takaisin”.

Veikon olemus kirkastuu, kun hän pääsee metsän sisään eikä talojen tai autojen äänet enään häiritse. Jossain kaukana kuuluu vielä pihakoiran haukku, mutta muuten on seurana enää luonnon omat äänet sekä välillä Pikin läähätys koiran juostessa takaa ohi, jatkaen iloista työskentelyään. Muutaman tunnin kuljettuaan Veikko seisahtuu vaaran juurelle levähtämään, yskänpuuska yllättää ja saa miehen polvilleen, äkäisenä hän nousee ylös ja katselee vaivaantuneena ympärilleen. ”Kuoleman tauti tämä on, mitähän Saarakin sanoisi jos eläisi? Vanha horisko yksin metsässä perkele”, hän jupisee kohennellen housujaan. Puuskuttaen mies pehertää vaaraa ylöspäin kun koiran haukku leikkaa hiljaisuuden, kömpelösti hiipien hän lähestyy haukkua mutta ei siellä puussa mitään näy, silmälasit ovat huurussa. Veikko pysähtyy läähättäen ja puhdistaa laseja kun suuri lintu hyppää siivilleen vanhasta petäjästä. ”Tuossako se olikin? Voi helevetti näitäkin kossupullonpohjia, eikö ne saatana keksi näille mitään ko ei perkele ihminen etes näje Outamailla kulkea. Poikakin insinööri mutta ei se mitään mistään älyä” Veikko purkaa kiukkuaan sihahdellen. Hän lohkoo viereisestä kannosta palasia kirveellä ja sytyttelee tottuneesti nuotion, mielikin jo tyyntyy sen verran että voi jo kaipaava hymy huulilla juoda kuksasta pannukahvit. Appiukon tekosia on kuksakin, vanha mutta hyvä. Hyvä mies oli appiukkokin, vanha metsuri ja vahva kuin härkä. Poika oli perinyt appiukon luonteen, änkyrä se on poikakin Veikko hymisteli. Ajatukset vaeltavat pitkin muistojen sokkeloita ja hymy karehtii kuivuneilla suupielillä. Hyvä poika se on, kyllä Saara teki hyvän pojan, ainoa tinkakaveri sen jälkeen kun jäin yksin. Pikin koulutti kun meinasi että minä en muka enään jaksaisi.

Veikko istuu tukevasti puuta vasten, hörppää kuksasta ja tuijottaa hymyillen kaukaisuuteen. ”Täällä on ihmisen hyvä olla” hän miettii. Piki haistaa savun kauas, koira on ollut työmaalla edellisen linnun perässä jo hyvän tovin mutta ei antanut lintu haukkua vaikka kuinka yritti. Koira suuntaa mutkitellen savun ja Veikon hajua kohti tutkaillen samalla muita hajuja ja toivoen törmäävänsä uuden linnun hajuun. Aikansa laukattuaan Piki saapuu Veikon luokse, isäntä istuu puuta vasten ja tuli on jo hiipumassa. Piki nuuhkaisee Veikon kättä, kuksa tippuu mättäälle. Koira ei ymmärrä, se nuolaisee kättä ja tuijottaa ruskeilla silmillään isäntää, läähättää ja vingahtelee. Ihmettelee kun isäntä vaan istuu. Hetken ympäristöä tutkittuaan koira kipittää miehen viereen istumaan ja nuuskuttelemaan ilmaa. Kuukkeli lennähtää viereisen nuoren kuusen oksalle, Piki kallistelee päätään ja katselee lintua tutkivasti mutta kun lintu pyrähtää Veikon kuksan viereen ajaa koira sen äkeänä pois haukahdellen.

Muutaman kilometrin päässä Veikon kotitalon naapurissa kävelee poika Martti hermostuneena koiran häkin vieressä puhellen vaimolleen vihaisen oloisena ”me sovittiin että lähdetään kahdeksalta, niin ei ukko perkele malttanut oottaa etes kuuteen. Helevetin hätähousu ja änkyrä ku mikäkin”. Puolenpäivän jälkeen Martti kuitenkin suuntaa läheisen vaaran rinteeseen, hän tietää mistä isä ruukasi kulkea ja seurailee tuttuja jälkiä kuuraisessa metsässä. Ei kuulu Pikin haukkua, vain metsän omat äänet ja Martin askelten rahina kun hän seurailee jotosta hiljaisena ja vielä kiukkuisena aamun tapahtumista. Jotoksen jälki muuttuu ja askelväli lyhenee, ”Pittääkö tuo ukko kantaa täältä pois, väkisin piti päästä yksin vanhan horiskon”, jupisee Martti. Hän nostaa katseensa ja näkee hiipuvan nuotion ja Veikon istuvan puuta vasten, samalla hetkellä Piki nostaa kerältä päänsä ja säntää haukkuen jalkoihin. Isä ei hievahdakaan puulta ja Martti juoksee puun luokse hätääntyneenä, ”isä, isä” hokee poika tohottaen ja ravistaen olkapäästä..

Veikko säpsähtää hereille, yskähtää ja ärähtäen tuhahtaa ”heitä poika höpöttämästä, on se kumma kun ei päiväunia saa metsien mies ottaa rauhassa, perkele että sinäki oot änkyrä”. Martti henkäisee, hymyilee ja tuumaa naurahtaen: ”No niin on kyllä, olet se sinäkin semmonen eräjorma, että alta pois. Eiköhän lähetä lämmittämään ulkosauna? on tässä jo tälle päivää tullut hikoiltua”. Isä ja poika suuntaavat uskollisen Pikin kanssa kotia kohti, illalla sauna lämpeää ja Veikko kertoilee kuinka lähellä oli jälleen pudottaa kulmakunnan suurimman metson Pikille, poika myötäilee sihauttaen kylmät pullot kauhanvarrella auki ojentaen toisen isälleen. ”Pitkä ja kova oli päivä tänään, mutta kyllä me vielä Pikin kanssa tälle syksyä joulumeton otamme, siinä mitään poikasia tarvi mukana olla”, tuumaa Veikko hymyillen ja mietiskelee mielessään viimeisen reissun lähestyvän. Muutamia vuosia jo Saaran poismenon jälkeen on mies toivonut törmäävänsä metsässä siihen seireeniin, jonka kutsu on häntä vuosikymmenet houkutellut. Vielä se seireeni minut Saaran luo vie ja saa poika ottaa suuret erämiehen saappaat täytettäväkseen.

Kyllä jämpti on näin.

Kylmän Kukkia

Itäkairaan suuntasi tämän vuoden toisella reissulla laadukas parivaljakko edellisiäkin laadukkaamman suomenpystykorvan kanssa. Jotenkin tavaramerkiksi leimautunut "alussa kaikki päin persettä, paitsi meisseli" piti kutinsa tänäkin vuonna. 

Toista tuntia peherrettiin viimeistä 7:ää kilometriä autolla huonokuntoisen tien päähän. Tien päässä oli jo miehillä ja koiralla niin paljon virtaa ettei viitsitty aikaa kuluttaa kartan katselemiseen, vaan heti rinkka selkään ja kohti tietöntä erämaata. Siinä ensimmäisen parin tunnin aikana katseltiin metsäkoneen uraa ja tuumiskelin ääneen, jotta tämä ura taitaa mennä lähelle meidän ensimmäisen illan määränpäätä. Teputeltiin uraa jonkun aikaa ja katselin välillä kompassia, ihmettelin että miten se kompassi näyttää tuollalailla, kohautin olkapäitä ja jatkoin raskaan rinkan kanssa taivaltamista. Tunnin jälkeen kompassi näytti edelleen päin mäntyä, joten kaivoin kartan taskusta ja päätin tarkastaa tilanteen.

Tulihan se selväksi että oli taas tehty emämunaus suunnistamisen saralla, kaiken kukkuraksi vähintään 3km lisää matkaa ensimmäisen illan asentopaikalle, että se miehiä jälleen nauratti makiasti. Ainoa positiivinen puoli oli se, että oltiin jo ensimmäiset lintuhaukut saatu Gubben toimesta ilmoille. Vaikka miehet tölväilivätkin tuon "varman linnun", niin se piristi mieltä. Tiedettiin että koira on ainakin iskussa  Niin päästiin kuitenkin uralta oikeaan metsään, potkittiin hölmöyksissään voittajaluokan metsokin lentoon kun koira hakulenkillä pehersi. Myötätuuleen kuljettiin ja harmittavasti koira tulikin keula pystyssä juuri siihen paikkaan jossa hongasta lähti aikamoisen rytinän kanssa harmahtava homenokka miehiä karkuun. Päätimme pitää luovan tauon ja rauhoittaa mieltä, polttelimme filtterisikarit ja sanailtiin harvakseen ikihongikon kätköissä. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla tuli tunne, että nyt ollaan ytimessä, nyt ollaan siellä missä miehen on hyvä olla. Jollakin käsittämättömällä tavalla rauha laskeutui olemukseen, oli niinkuin esirippu olisi vedetty jokapäiväisen elämän, työ-, ja rahahuolien ja oman syvimmän olemuksen väliin.

Tästä eteenpäin olikin vain hienoja hetkiä, harmittavia tai loisteliaita tapahtumia, mutta hienoja omalla tavallaan jokainen hetki. 
Kohti iltaa ja hämärää kuljettiin, matkalla koira tavoitti vielä vanhan metson, joka uusintahaukunkin antoi vaan ei ainoataan metsämiehille. Hyvä niin, sillä komeampi vanha metso on latvassa kuin repun viilekkeessä, vaikka maistuvaa evästä onkin! 
Hieman ennen iltahämärää saavuttiin suunnitellulle asentopaikalle, touhuttiin teltat pystyyn ja väsäsimme tervastulet ruuan laittoa varten. Katselin siinä tulien sytytyksen lomassa että mihinkähän se Gubbe häipyi, no hetken päästä se kuuluikin sillä 350m päästä raikasi jälleen suomenpystykorvan pirteän kertova haukku. Oli kamraatin vuoro pyrkiä haukulle ja itse jäinkin tyytyväisenä kuuntelemaan teltan viereen vaarojen rinteistä kaikuvaa haukkua ja vuoleskelin ajankuluksi syttöjä tervaskannon palasesta. Haukku kesti ja kesti, loppujen lopuksi varmaan sen puolisen tuntia, kun loppui äkkiä kuin veitsellä leikaten. Kohta saapui koira läähätteäen tulille ja hetken päästä kaveri sadatellen perässä. Poikametso siellä oli tarjonnut ainoataan, mutta jostain ihmeen syystä, todennäköisesti miesten päivemmällä hölmöiltyjen varmojen tilanteiden johdosta, oli koira alkanut käymään kuumana kuin hellan koukku ja nousi puuta vasten kamraatin katsellessa haulikkohollilta haukkua. Ampumatta jäi metso ja jälleen voi sanoa että hyvä niin 



Iltapalaa keitellessä kuitenkin kohtasi todellisuus romantiikan ja jo tulomatkan viimeisen sadan kilometrin kohdalla huomattu suurempi puutos palasi mieleen, se oli allekirjoittaneen makuualusta edelleen Kemissä, tarkemmin sanottuna alakerran ja yläkerran portaiden lepotasolla. Sieltä se lämmitti mieltä ja hanuria vähän huonosti, kaikenlisäksi tähdet loistivat jo siihen malliin että pakkasyöhän se oli tulollansa...ja tulikin! Kuusenhavuja koitin kasata arvioidun nukkumapaikan kohdalle telttaa kasatessa ja kasaamisen jälkeen. Oli kyllä melkoisen kylmä yö havuista ja muutamasta kuumasta rommista huolimatta. Kello näytti 3-4 välillä kun viimeisen kerran vilkaisin, sen jälkeen ilmeisesti oli ihmismiehen kankku lämmittänyt rahkasammalen sen verran ettei enään palellut. Kuitenkin heräsin aamulla 05.30 siihen että varpaita paleli, aamupimeässä könysin teltasta pihalle ja löysäsin Gubben aamupissalle ja aloin veistelemään aamutulia vapisevan hengityksen säestäessä vapisevia sormia. 



Juuri kun olin lyömässä tervaskannon tyveen kirveellä, räjähti aamuhämärässä Gubben haukku muutaman sadan metrin päästä, ei muutakuin pyssyt selkään ja haukkua kohti. Kaverikin konkoili samoihin aikoihin omasta teltastaan hyvin nukkuneen näköisenä, ei kuulema ollut persettä palellut..
Hiiviskelin haukulle, pääsinkin erittäin helposti ihan haulikkohollille. Sopiva "putki" kuusta ja mäntyä oli välissä, niin se oli kuin baariin olisi kävellyt. Sitten se tenkkapoo tulikin, en keksinyt puusta mitään, en kertakaikkiaan mitään vaikka paljas vanha honka oli kyseessä. Koira merkkasi koko ajan samaan paikkaan joten tuumin mielessä, että on siellä ainakin orava. Pakitin hetken ja koitin vasemmalta uudelleen, pääsin hollille ja rupesin tiirailemaan nyt eri suunnalta mäntyä, kun viereisessä puussa rysähti ja koppelo lensi kuoleman pelossa kohti vapautta. Katselin komeaa koppeloa ja tuumin mielssäni että virhearvio se tuli Gubbellakin kun aamuhämärässä haukkui väärää puuta. Gubbe kuitenkin kävi pienen pyräyksen koppelon perässä ja palasi saman puun alle jatkamaan kiivasta haukkua. Harmittavinta tilanteessa oli se, että kerkesin sekuntia ennen Gubben paluuta nousta seisomaan, koira kun aukaisi suunsa uudestaan lähti toinen koppelo haukkupuusta samaan suuntaan kuin edellinen. Jätin ampumatta sillä pystykorvamies ei pomppuja roiski, rehellisesti sanottuna kuitenkin vitutti oma hölmöily  

Palailin asentopaikalle pikkuhiljaa ja siellä kamraati olikin jo saanut tulet loimuamaan. Aamutoimien ja puuronkeiton lomassa se päiväkin alkoi valkenemaan, päätimme jättää teltat pystyyn ja suunnistaa seuraavaksi yöksi vajaan 10km päässä olevalle autiotuvalle. Aamun jälkeen rupesi tulemaan taivaalta vettäkin ihan kiitettävästi, lämpöasteita oli arviolta 1-3, joten melkoisen jäätävää sadetta pukkasi. Matkalla autiotuvalle oli muutama lintutilanne, vaan yksikään ei antanut koiralle muutamaa haukausta enempää. Illalla keittelimme lintuvellit ilman lintua ja saunoimme tulomatkan kuonat pois. 

Seuraavana päivänä kävimme vain lyhyen reissun kämpän ympäryställä, muutama koppelo nähtiin vaan haukkua ei niistä saatu. Illalla kuitenkin aiheutti melkoisia naurunpörähdyksiä eräs tilanne. Saunoessa menin pesulle, vanhan ajan mukaan kiukaan vaipassa oli vesisäiliö josta laskin lämmintä vettä ämpäriin, loppusilauksena minulla on tapana kaataa ämpärillinen vettä päähän, kuten tein nytkin. Kamraati tuijotteli kiukaan ilmanottoaukoista loimottavaa liekkiä raukeana lammasmainen ilme naamallaan, kun aloitin pesuhommat. Jostain syystä kuitenkin kumpikin korva meni lukkoon (vettä täyteen) kun kumosin astian päälleni. Olin kuulevinani kaverini sanovan jotain samassa tiimellyksessä ja luontevasti puolikuurona huusin HÄ?
Siinä miestissit hytkähti ja kamraati kalautti päänsä saunankattoon kun säikähti huutoa niin helvetisti, minä en ensin oikeen edes älynnyt mikä miestä naurattaa mutta niin se viimein sai kakistettua että olishan tuo pienempikin ääni riittänyt.

Seuraavinakin päivinä tapio tarjosi aitastaan kiitettävällä tahdilla, koira pelasi paremmin kuin kehtaa sanoa, vaan miehet oli vähän ruosteessa. Lumi tuiskusi maahan pari päivää ennen loppua ja muutti maiseman aivan uudeksi. Viimeisenä päivänä taapersimme valkoisessa metsässä takaisin ensimmäisen päivän asennolle, purimme teltat ja hieman jo raskain mielin jatkoimme autolle. Niin oli jälleen vuoden kohokohta sivuutettu ja seuraavan odotus aloitettu.

Hieno reissu, hienot maisemat ja hyvät ilmat, mitäpä sitä muuta voittajaluokan miehet tarvii kuin pelaavan koiran. Sekin löytyi omasta takaa, joten jälleen perinteet jatkuu: eli joka vuosi tulee se paras ja hienoin reissu  Saalista tulee jos on tullakseen, mutta kyllä punaisenkoiran kanssa harrastaminen on yhtä juhlaa tuli saalista tai ei! Joku on joskus sanonut että punainen koira ja vanha metsä, mitä muuta mies tarvii? Vastaukseni on: ei mitään muuta kuin lisää aikaa 

                             Viimeinen Kuura

Auto sammuu tienpäähän, koira vingahtelee malttamattomana takakontissa odottaen miestä ja lupaa sännätä kuuraiseen lokakuun aamuun, etuovi paukahtaa kiinni takakontin ovi nousee natisten ylös ja mies puhelee koiralle pehmeällä äänellä hengitys höyryten samalla irrottaen virkkua. Virkku kilahtaa ja mies usahtaa innostuneella äänellä taikasanat ”missä kissa?” Koira säntää auton perästä nuoruuden innolla mutta hieman jäykillä jaloilla hakkaamattomaan männikköön kuono pystyssä.

Mies katselee koiran jäykkää menoa ja puistelee päätään ja tuumii puoliääneen, ”intoa sillä on mutta mahtaa olla viimeinen kuura”. Koira on jo vanha, mieli sillä on kuin partaveitsi, ei se kotonakaan enään turhia hötkyile, ja liike paljastaa että viimeisiä syksyjä mennään. Mies tallustelee ja katselee koiran touhuja, näkö on huono ja kuulo prakaa jo mutta kuono pelaa niin kuin nuorella leijonalla. Hajuaistillaan koira löytää kaikki löydettävissä olevat linnut maastosta, mutta haukkuja se ei enään saa. Koira palaa aina silmin nähden harmistuneena linnun perästä ja ihan vähän yrittää lähtöhajuille haukahdella, kunnes isäntä tulee ja pilaa ilon: ”älä höpötä” tumaa mies kävellessään koiran sivuitse. 

Koiralla valahtavat korvat sivuille ja se spurttaa miehen ohi jatkaen puurtamistaan.

Puolen tunnin jälkeen mies viheltää kimakasti koiran ollessa hakulenkillään, kaivaa kirveen ja alkaa veistelemään tervaskannosta tulipuuta. Ei koira enään kuule, mutta vanhasta tottumuksesta se saapuu puolentunnin kohdilla haistelemaan että mihinkäs se isäntä jäi, istahtaa ukon viereen tulille läähättäen mutta vaihtaa paikkaa koska tuuli pyörittää ällöttävää savua päin kirsua.

Vanha herra pötkähtää makuulleen ja sulkee silmänsä mutta kirsu elää ja pyörii nuuskutellen ilmaa. Isäntä kun viiltää makkarapaketin auki, niin kirsu suorastaan villiintyy juuri ennen kuin koira pomppaa pystyyn ja siirtyy lähemmäs. Vanhus tietää sillä se on jo kokenut koira.. ”kohta tulee herkkua”! Mies puhelee koiralle kuin vastarakastunut, kehuu sitä, paijaa ja tottakai lopussa antaa palan nuotiomakkaraa, nostaa repun selkään ja usahtaa jälleen: ”missä kissa?” 

Koira lähtee liikkeelle ja mies tuumii kiertävänsä läheisen jängän ympäri takaisin autolle, pakkasaamussa kuuluu selvä linnun lentoonlähtö ja pian tasainen hieman käheä haukku kaikuu kankaassa. "no johan on markkinat" miettii mies, kun suunnistaa ääntä kohden. Hyvin pian näkyy männyn alaoksalla keikkuva nuori koppelo ja suomenpystykorva puun alla osoittaen kuonollaan tarkalleen oikeaan paikkaan, mies hymyilee ehkä jopa hieman herkistyy tilanteessa, nostaa haulikon poskelle ja pudottaa koppelon koiran eteen. 

Voi elämä kun vanhaherra oikeen innostuu pudotuksesta, urisee ja purisee, haukkuu vielä varmuudeksi puuhun, kiertää isäntää ja huutaa omalla kielellään ”kato isi, kato isi, minä tämän löysin ja sain” Mies kävelee linnun luokse ja kaivaa puukon tupestaan, tässä vaiheessa koira istuu viereen läähättäen ja tapittaa tarkkaavaisena ruskeilla silmillään kun mies suolistaa linnun ja nostelee sydämen, maksan ja muut sisäelimet koiran eteen. Koira odottaa ja haistelee niinkauan kunnes ne ovat jäähtyneet ja syö hyvällä ruokahalulla palkintonsa.

 Kilometrin jälkeen mies ja koira saapuvat autolle, mies kävelee ja aukaisee ovet mutta koirapa ei tulekaan lähelle. Korvat sojottavat sivuille ja se vingahtelee, urisee ja haukahtelee yrittäen isäntää vielä kerran metsään. Mies istuskelee kannolla ja hymyilee, viimein sanoo koiralle tiukalla äänellä ”autoon”. Korvat sivuille sojottaen ja sivusilmällä mulkoillen koira pujahtaa auton perään, ei katso miestä kohti edes miehen irrottaessa pantaa ja puhellessa koiralle mukavia, vanhaherra ei tykkää yhtään vallitsevasta tilanteesta. Mies ajelee kotiin hyvillä mielin, ottaa koiran sisään ja hieroskelee sen lihakset puhellen sille sellaisia tarinoita joita ei moni läheinenkään ihminen kuule koskaan, mies luottaa koiraan ja koira luottaa mieheen kuin peruskallioon.

Yhdeksän kuukautta on kulunut viimeisestä metsäreissusta kun koira tekee tavallista enemmän juttua miehen kanssa, käy sylissä, nuolee kättä ja nauttii rapsutuksista. Koira makailee enimmäkseen mutta tiitterän oloisesti liikuskelee hyväntuulisena, tavallista enemmän vain viettää aikaansa isännän seurassa. Yö saapuu ja mies ja koira painavat päänsä unille, aamun sarastaessa mies huomaa koiran ummistaneen silmänsä viimeisen kerran.

 Hän katselee selkänsä taakse ikään kuin varmistaen että rouva on lähtenyt aamuvuoroon ja lapset kouluun. Mies ottaa parhaan kaverinsa syliinsä, silittelee  ja puhelee, muistelee menneitä. Katselee kun nuori pentukoira tulee haistelemaan esikuvaansa, laskee häntänsä alas, vingahtaa ja raahustaa omalle paikalleen vinguskellen hiljaa. Pian mies painaa päänsä alas ja hartiat nytkähtelevät hetken. 

Mies kaivaa pihan perälle kuopan, kantaa ystävän sen pohjalle oman vilttinsä päälle sekä nostaa lihaisan luun kaveriksi, lapioi kuopan umpeen ja nytkähtelee vielä vähän aikaa omituisesti. Pyyhkii silmänsä ja lähtee varastoon muokkaamaan muistomerkkiä maailman parhaalle koiralle, nuori koira mukana touhuten. Nuori koira paastoaa kolme päivää, mi

es muistelee useamman päivän menneitä välillä nauraen itsekseen ja välillä herkistyen niin, että pitää vallan vessaan lähteä. Lopputuloksena äärimmäisiä onnistumisen tunteita, ei itsensä vaan koiransa ilon ja onnistumisten vuoksi, surun tunne menettämisen ja lopullisen luopumisen johdosta, suru muuttuu iloksi kun muistelee asioita ja tapahtumia sekä sitä hyvää ja luottamuksen täyteistä yhteistä aikaa, joka miehellä ja koiralla oli… ja tulisi olemaan, sitä ei kukaan voisi viedä pois.