Tarinoita pyylevän metsämiehen talviseikkailuista

Vähän vanhaa tarinaa talvitoilailuista, raapustelen uutta juttua aina kun aika ja inspiraatio antaa myöten!

Sunnuntai aamupäivän pyöriskelin malttamattomana kotona, tammikuun alku, kaamos, mukelot mellastivat ja rouva nakitti milloin mihinkin hyötyliikuntaa tai yleistä siisteyden parantamista sisältävään oheistoimintaan (vitsivitsi). Se tuntui intohimoisesta kairankulkijasta siltä että seinät kaatuvat justiinsa niskaan. Siinä ympyrää kävellessä alkoi tuntumaan siltä että nyt pitäisi miehen päästä johonkin hetkeksi rauhoittumaan. Niin tuli päättäväinen ja ehkä hieman änkyrän Suomalaisen miehen päätös, että nyt lähdetäänkin punaisen kamraatin kanssa Martimoaavalle autiotuvalle näätiä katselemaan ja laatuaikaa kahdestaan viettämään.

Kello kävi jo iltakuuden tietämillä kun pimeällä kurvasin autolla parkkialueelle. Kaivoin sukset boxista, rinkan ja haulikon kontista, napsautin suomenpystykorvan kirpan auki kilahtaen ja usahdin: "haje kissa haje".
ADHD luonteella varustettu suomenpystykorva Gubbe kirmasi hetimiten metsään taakseen vilkuilematta. Mies heitti vuorokauden rinkan selkäänsä ja lähti ensimmäistä kertaa näillä lumilla vaappumaan suksien kanssa kohti soidensuojelualueen keskustaa ja siellä siintävää autiotupaa. Otsalampun valossa oli mentävä sillä kiristyvästä pakkasesta huolimatta oli kuu vielä pilviverhon takana, eikä metsässä nähnyt edes omia varpaitaan. Lunta oli sadellut senverran että sitä oli jo polviin pahimmillaan, mutta tiheässä metsässä tuskin nilkkoihin asti. Koira heitteli lennokkaita hakulenkkejään välillä miestä morjenstaen. Pyylevän miehen meno ei ollut kuitenkaan aivan niin lennokasta, sillä paksusta varresta, 0,1-tonnin painosta ja liian lyhyistä metsäsuksista johtuen äijä kahlasi pohjia myöten puuskuttaen.

Parin tunnin hiihtelyn jälkeen raikasi kiivas punaisenkoiran haukku pimeässä metsässä. Olin kankaan laidassa ja hiihtelin rapean kolmensadan metrin päässä raikaavaa haukkua kohti irvistellen, sillä niin kaamea meteli kuului rinkasta ja haulikon perästä joka kolkkasi puukon kahvaa vasten kuuluvasti aina silloin tällöin. Täysin varmana näätäsaaliista pääsin haukun tuntumaan, joka oli hieman tiheämmässä metsässä, ajattelin ettei tuolla mikään muu voi enään olla, kun paarustelin kovemmalla jytkeellä rikospaikalle, kuin täysvarustuksessa kulkeva jalkaväkijoukkue telamiinoineen. Tiheikössä oli senverran vähänä lumi, että riisuin sukset jalasta ja kävelin haukulle.

 Tihrustelin pienen kuusentarrin takaa koiraa ja puuta jota se haukkui, harvoin, hyvin hyvin harvoin näkee noin selvästi lintua haukulla edes valoisalla. Nyt siellä haukussa istui koppelo vanhan männyn pankaoksalla ja se paistoi jo seljennyttä pimeää taivasta vasten kuin kirsikka kermakakussa, ihailin hetken haukkua ja rupesin katkomaan oksia, ei mihinkään lähtenyt tuo ryökäle, ei vaikka hakkasin kepillä kuusentarria, niin että tykkylumet tipahtivat niskaani... Pärisin mielessäni ""missä perkeleessä nämä kennellinnut ovat silloin kun niitä oikeasti tarvittaisiin"" nousin seisomaan, kävelin 10 metrin päähän männystä ennenkuin koppelolla petti hermo ja se lähti koira perässään kohti pimeää.

Aikanaan se koira sieltä palaili, näytin uuden suunnan ja lähdimme suorinta tietä kohti autiotupaa. Välissä oli iso aapa, jonka ajattelin ylittäväni niin että heilahtaa, kuin tuntemattomassa sotilaassa ainakin, tuumiskelin että jängänylitys lyhentää matkaa ajallisesti ainakin tunnin, varsinkin kun tiesin vanhastaan että jängällä hanki kestää paremmin. Kestihän se hanki sen parisataa metriä, mutta sen jälkeen olikin lumenalla vesi :roll: Meni ehkä hiirenverran luisto huonoksi kun kahlasin lumisohjossa kohti seuraavaa maata, koira paineli jo seuraavassa kankaassa ja meikäläisellä huusi etureidet niinpaljon apua, etten muista hetkeen noin paljon hapottaneen, kaulurikin piti repiä kovassa pakkasessa kaulasta pois, koska oksetti niin vietävästi. 

Kyllä siinä varmaan se tunti meni ennenkuin pääsin kuivalle kankaalle puhdistelemaan suksienpohjia, näädänjälkiä oli runsaasti kankaassa, eikä koiraa ollut näkynyt pitkiin aikoihin. Kuitenkin vesiperä tuli koiralle ilmeisesti hajujen kanssa, sillä vihdoin se tuli katselemaan että mitä se äijä täällä raaputtelee ja mekastaa. Ei siinä enään jaksanut innostua näädänjäljistä vaan suorinta ja nopeinta reittiä kohti samassa kankaassa olevaa autiotupaa, ei ollut kauhean lennokasta enään meno, mutta niinvain pimeä tupa näkyi puolentunnin kuluttua otsalampun valokeilassa! Koirakin tuli kerrankin suosiolla sisälle, kun kello kävi jo puolta yhtätoista ja sekin vaikutti voipuneelta lumessa laukkomisesta!

Siinä tuvalla sitten koirankanssa seurustellessa ja makkaraa paistellessa kului alkuyö vaatteita kuivatellen, välillä pystykorva mulkoili sivusilmällä kun kertoilin jääkiekon nuorten maailmanmestaruuskisoista, välillä naureskelin facebook-juttuja ja tuikitärkeänä ja avoimesti selostin Gubbelle mitä mieltä olin mistäkin asiasta... Jotenkin ymmärtävä mutta säälivä katse pilkahteli koiran ilmeissä, mutta en antanut sen haitata jutunkerrontaa.

Seuraavana aamuna 7:n aikoihin heräilin ja rupesin tunnustelemaan kroppaa, oli kyllä kieltämättä lihakset senverran kipeänä, että ei kauheaa innostusta ollut hypätä uudelleen suksille ja lähteä samaa rallia taivaltamaan uudelleen mitä olin tullutkin, tuumiskelin mielessäni, että ollappa pullo jallua ja vähän enemmän evästä, niin tämä päivä pyörittäisi kamraatin kanssa ihan tässä mökin ympärillä :)  Lähdettävä se oli kuitenkin kun olin kotona luvannut tulla ennen kolmea kotiin, paluumatka oli tulomatkan toisinto mutta päinvastoin. Suksenpohjat jäähän heti alkumatkasta, puuskutus, punoitus, suksenrappaus... seuraavassa maassa koppelohaukku, joita oli tälläkertaa useampi ja taas paarustamaan. 

Välillä koira lennätti vielä riekkoparvea jossain kauempana edellä, mutta mies se vaan puuskutti ja jumputti tasaista tahtia eteenpäin. Pakkanenkin oli kirinyt päälle kahdenkymmenen ja siinä loppumatkasta alkoi jo huolettaa että lähteeköhän se voittajaluokan Volvo ollenkaan käyntiin... Lähti se onneksi, eikä tarvinnut alkaa keksimään virtaa uudelleen. 

Väsyneenä, mutta erittäin onnellisena ja rentoutuneena kuitenkin kotiin palasin. Seinätkin oli taas suorassa ja sohvalle oli mukava kuuman saunan jälkeen köllähtää kuuntelemaan lasten tarinoita vääväkkimiehestä ja kummituksista, taisinpa saada siinä ujon pusun rouvaltakin, tihihihihi.

Erämaan Kulkija

Erämaan kulkija

Koiran haukku kaikuu kirkkaassa aamupäivän pakkaskelissä, haukkusarjat päättyvät ikään kuin kiljahdukseen jatkuakseen taas uudelleen ja uudelleen. Ympäröivät vaarat ja läheinen tunturi vastaavat kaiullaan, miehellä on levoton olo jännitys hiipii vatsanpohjaan ja kaikuvat haukahdukset hyökkäilevät edestä, takaa ja molemmilta sivuilta.

 ”Mikä ihme on haukussa kun noin päästää?” ihmettelee mies paarustaessaan kohti kaukana kuuluvaa punaisenkoiran laulua, ehkä hieman normaalia tarkkaavaisempana ja jännittyneempänä kiiruhtaa tottunut metsien kulkija, varoen astumasta oksien tai jäätyneiden mättäiden päälle ja tottumuksesta hidastaen jatkuvasti lähestyessään koiraa ja haukun kohdetta. Ääni kuuluu jo niin vahvasti että mies polvistelee kerta toisensa jälkeen ja kurkistelee tiheiden katajien ja kuusten takaa. Ei vieläkään, ei edes lähellä.

Kuulas pakkaskeli tekee jälleen tepposet. Viimein vilahtelee pystykorvan heiluva häntätupsu puiden välistä, kulkija polvistuu parimetrisen kuusen taakse tarkkailemaan koiraa ja puuta jota se haukkuu: ”näytä nyt missä se on” jatisee mies mielessään samalla toivoen haukussa olevan eläimen liikahtavan ja paljastavan itsensä. Arviolta sata metriä on koiraan matkaa mutta puusta ei mies keksi mitään. Koira haukkuu puun sivulla ja kävelee ikään kuin kahdeksikkoa samalla. Aina kahdeksikon ääripäissä kuuluu kiljahdus, parin sekunnin tauko ja taas jatkuu kansalliskoiran tiheä laulanta.

Aikansa kiikaroituaan ja ihmeteltyään koiran ennen näkemätöntä toimintaa lähtee kulkija huulet viivana pyrkimään puiden suojassa koiran vastakkaiselle puolelle puuta välillä kontaten avoimempia maastonkohtia, kun kuuluu tuttu ääni, ukkometso kirvaa koiralle äkäisesti ja samalla mies huomaa linnun. Metso kävelee vahvalla männyn pankaoksalla edestakaisin sadatellen koiralle, koira tekee puun alla kahdeksikkoa mukaillen metson liikettä ja kiihdyttää entisestään ääntään huomattuaan miehen. Noin kahdeksankymmentä metriä on matkaa puulle, kun mies nostaa kiväärinsä mättään päälle ja laskeutuu mahalleen, tietäen että nyt on jo vähän kiire jos meinaa linnusta illalla vellit keitellä. Juuri kun mies saa metson ristikkoon hyppää alueen valtakukko siivilleen ja koira säntää kimeästi vingahdellen perään.

Ensimmäinen reaktio purkautuu ääneen huulilta: ”voi perrrkele” pärisee voimakkaasti kuusikossa, kun mies nostaa repun ja aseen takaisin selkäänsä samalla kuulostellen josko haukku jatkuisi jossain kauempana uudelleen. Pikkuhiljaa ahavoituneille ja pakkasenpuremille kasvoille kuitenkin karehtii vieno ja hillitty hymy, mielessään mies ihastelee koiran toimintaa, maaston jylhyyttä ja linnun komeutta. Harmitus väistyy ja pian koira saapuu morjenstamaan äijää samalla kertoen ”sinne se män Härkätunturin taakse”. Mies vilkaisee rannettaan todeten kellon käyvän vähän siuti kymmenen aamupäivällä, avaa kartan ja mittailee katseellaan aikansa. Toteaa päivän tulleen täyteen sillä onhan tämä jo neljäs päivä putkeen kun kulkija tallailee Naruska-Tuntsan erämaita parhaan kaverinsa kanssa.

Kolme kilometriä autiotuvalle ja suorinta tietä toki jänkiä kierrellen mies tallustelee hiljoskellen välillä pysähdellen, koiran hakiessa näkymättömissä sopivin väliajoin milloin mistäkin suunnasta, yleensä takaa juosten miehen ohi ja ikään kuin kuitaten laskurin nollille. Viimein saapuu kulkija autiotuvalle, koira juoksee pihan korkeimmalla nyppylälle ja istahtaa terhakkaasti vahtiin kun mies riisuu repun ja aseen selästään nostaen ne portaan sivua vasten nojolleen, nostaa lakin päästä ja istahtaa pää höyryten alimmalle portaalle. Aurinko paistaa lähes lakipisteessä ja pakkasta pitää portaanpielen mittarin mukaan -12 astetta, melko pian vilu tavoittaa selkämyksen ja mies nousee portaat aukaisten ulko oven naristen samalla viheltäen lyhyen ja kimakan vihellyksen. Koira vilahtaa miehen ohi hypäten laverilla olevan makuupussin päälle ja alkaa pesemään itseään silmät puolitangossa nuokkuen.

Saunaan tulet, puiden teko, edellispäivän poikametson laitto lihoiksi ja lintuvelliainesten teko ottaa aikaa senverran, että ilta alkaa jo hämärtää. Saunan löylyissä kairan kulkija muistelee menneitä ja suunnittelee tulevia välillä hymähdellen ja ihan ääneen hymyillen, ”tämä se on sitä parhautta” takoo mielessä kun mies suunnistaa pihan hirsisaunalta takaisin tupaan, kohentaen kamiinan tulta ja kaataen teenväristä juomaa kuksan täyteen. Seuraava päivä on pyhitetty lepopäiväksi ja mies kumoaa kuksan jos toisenkin suomalaista leikattua konjakkia välillä puhellen koiralle, lauleskellen ja rustaten vieraskirjaan reissun tapahtumia. Jokunen selkäkeikkanaurukin tapaa illankoiton koiran kanssa vanhoja muistellessa.

Yksipuolista on puhelu mutta se ei miestä eikä koiraa haittaa, molemmat ovat onnellisia ja molemmilla on vakaa kunnioitus toista kohtaan. Illankähmässä mies kömpii koiran viereen laverille, koira tunkee kainaloon ja nostaa päänsä miehen rinnalle tuhisten ja lämmittäen siihen malliin, ettei makuupussia tarvitse sulkea tänäkään yönä. Niin taistelupari nukahtaa lasiovisen kaminan loimussa pimenevään iltaan uneksimaan seuraavista päivistä ja tulevista vuosista. Tämän reissun loppu häämöttää jo parin päivän päässä, mutta kaikki reissulla koetut onnistumiset, epäonnistumiset, pienetkin asiat.. ne syöpyvät mieleen, säilyvät muistoissa ja omalta osaltaan lisäävät tuota erämaan kaipuuta. Seuraavaa vuotta odotellen

Ati & Gubbe

                             Viimeinen Kuura

Auto sammuu tienpäähän, koira vingahtelee malttamattomana takakontissa odottaen miestä ja lupaa sännätä kuuraiseen lokakuun aamuun, etuovi paukahtaa kiinni takakontin ovi nousee natisten ylös ja mies puhelee koiralle pehmeällä äänellä hengitys höyryten samalla irrottaen virkkua. Virkku kilahtaa ja mies usahtaa innostuneella äänellä taikasanat ”missä kissa?” Koira säntää auton perästä nuoruuden innolla mutta hieman jäykillä jaloilla hakkaamattomaan männikköön kuono pystyssä.

Mies katselee koiran jäykkää menoa ja puistelee päätään ja tuumii puoliääneen, ”intoa sillä on mutta mahtaa olla viimeinen kuura”. Koira on jo vanha, mieli sillä on kuin partaveitsi, ei se kotonakaan enään turhia hötkyile, ja liike paljastaa että viimeisiä syksyjä mennään. Mies tallustelee ja katselee koiran touhuja, näkö on huono ja kuulo prakaa jo mutta kuono pelaa niin kuin nuorella leijonalla. Hajuaistillaan koira löytää kaikki löydettävissä olevat linnut maastosta, mutta haukkuja se ei enään saa. Koira palaa aina silmin nähden harmistuneena linnun perästä ja ihan vähän yrittää lähtöhajuille haukahdella, kunnes isäntä tulee ja pilaa ilon: ”älä höpötä” tumaa mies kävellessään koiran sivuitse. 

Koiralla valahtavat korvat sivuille ja se spurttaa miehen ohi jatkaen puurtamistaan.

Puolen tunnin jälkeen mies viheltää kimakasti koiran ollessa hakulenkillään, kaivaa kirveen ja alkaa veistelemään tervaskannosta tulipuuta. Ei koira enään kuule, mutta vanhasta tottumuksesta se saapuu puolentunnin kohdilla haistelemaan että mihinkäs se isäntä jäi, istahtaa ukon viereen tulille läähättäen mutta vaihtaa paikkaa koska tuuli pyörittää ällöttävää savua päin kirsua.

Vanha herra pötkähtää makuulleen ja sulkee silmänsä mutta kirsu elää ja pyörii nuuskutellen ilmaa. Isäntä kun viiltää makkarapaketin auki, niin kirsu suorastaan villiintyy juuri ennen kuin koira pomppaa pystyyn ja siirtyy lähemmäs. Vanhus tietää sillä se on jo kokenut koira.. ”kohta tulee herkkua”! Mies puhelee koiralle kuin vastarakastunut, kehuu sitä, paijaa ja tottakai lopussa antaa palan nuotiomakkaraa, nostaa repun selkään ja usahtaa jälleen: ”missä kissa?” 

Koira lähtee liikkeelle ja mies tuumii kiertävänsä läheisen jängän ympäri takaisin autolle, pakkasaamussa kuuluu selvä linnun lentoonlähtö ja pian tasainen hieman käheä haukku kaikuu kankaassa. "no johan on markkinat" miettii mies, kun suunnistaa ääntä kohden. Hyvin pian näkyy männyn alaoksalla keikkuva nuori koppelo ja suomenpystykorva puun alla osoittaen kuonollaan tarkalleen oikeaan paikkaan, mies hymyilee ehkä jopa hieman herkistyy tilanteessa, nostaa haulikon poskelle ja pudottaa koppelon koiran eteen. 

Voi elämä kun vanhaherra oikeen innostuu pudotuksesta, urisee ja purisee, haukkuu vielä varmuudeksi puuhun, kiertää isäntää ja huutaa omalla kielellään ”kato isi, kato isi, minä tämän löysin ja sain” Mies kävelee linnun luokse ja kaivaa puukon tupestaan, tässä vaiheessa koira istuu viereen läähättäen ja tapittaa tarkkaavaisena ruskeilla silmillään kun mies suolistaa linnun ja nostelee sydämen, maksan ja muut sisäelimet koiran eteen. Koira odottaa ja haistelee niinkauan kunnes ne ovat jäähtyneet ja syö hyvällä ruokahalulla palkintonsa.

 Kilometrin jälkeen mies ja koira saapuvat autolle, mies kävelee ja aukaisee ovet mutta koirapa ei tulekaan lähelle. Korvat sojottavat sivuille ja se vingahtelee, urisee ja haukahtelee yrittäen isäntää vielä kerran metsään. Mies istuskelee kannolla ja hymyilee, viimein sanoo koiralle tiukalla äänellä ”autoon”. Korvat sivuille sojottaen ja sivusilmällä mulkoillen koira pujahtaa auton perään, ei katso miestä kohti edes miehen irrottaessa pantaa ja puhellessa koiralle mukavia, vanhaherra ei tykkää yhtään vallitsevasta tilanteesta. Mies ajelee kotiin hyvillä mielin, ottaa koiran sisään ja hieroskelee sen lihakset puhellen sille sellaisia tarinoita joita ei moni läheinenkään ihminen kuule koskaan, mies luottaa koiraan ja koira luottaa mieheen kuin peruskallioon.

Yhdeksän kuukautta on kulunut viimeisestä metsäreissusta kun koira tekee tavallista enemmän juttua miehen kanssa, käy sylissä, nuolee kättä ja nauttii rapsutuksista. Koira makailee enimmäkseen mutta tiitterän oloisesti liikuskelee hyväntuulisena, tavallista enemmän vain viettää aikaansa isännän seurassa. Yö saapuu ja mies ja koira painavat päänsä unille, aamun sarastaessa mies huomaa koiran ummistaneen silmänsä viimeisen kerran.

 Hän katselee selkänsä taakse ikään kuin varmistaen että rouva on lähtenyt aamuvuoroon ja lapset kouluun. Mies ottaa parhaan kaverinsa syliinsä, silittelee  ja puhelee, muistelee menneitä. Katselee kun nuori pentukoira tulee haistelemaan esikuvaansa, laskee häntänsä alas, vingahtaa ja raahustaa omalle paikalleen vinguskellen hiljaa. Pian mies painaa päänsä alas ja hartiat nytkähtelevät hetken. 

Mies kaivaa pihan perälle kuopan, kantaa ystävän sen pohjalle oman vilttinsä päälle sekä nostaa lihaisan luun kaveriksi, lapioi kuopan umpeen ja nytkähtelee vielä vähän aikaa omituisesti. Pyyhkii silmänsä ja lähtee varastoon muokkaamaan muistomerkkiä maailman parhaalle koiralle, nuori koira mukana touhuten. Nuori koira paastoaa kolme päivää, mi

es muistelee useamman päivän menneitä välillä nauraen itsekseen ja välillä herkistyen niin, että pitää vallan vessaan lähteä. Lopputuloksena äärimmäisiä onnistumisen tunteita, ei itsensä vaan koiransa ilon ja onnistumisten vuoksi, surun tunne menettämisen ja lopullisen luopumisen johdosta, suru muuttuu iloksi kun muistelee asioita ja tapahtumia sekä sitä hyvää ja luottamuksen täyteistä yhteistä aikaa, joka miehellä ja koiralla oli… ja tulisi olemaan, sitä ei kukaan voisi viedä pois. 

Erämaan Armoilla

Metsän Omena

Mies herää hämärässä koiran levottomaan liikehdintään ja murinaan, ”mitä sinä oikeen ärräät?” kyselee mies koiraltaan samalla kun kömpii makuupussistaan ja koittaa kiskoa vanhaa armeijan poolopaitaa päällensä ennen kuin vilunpuistatukset tavoittavat. Ei onnistu toteaa mies kylmän purressa, aamuyöllä on lämpötila laskenut reilusti. Hän tähyilee koiran katseen suuntaan, mutta ei rakovalkean valopiirin ulkopuolelle mitään näe.

 Koira haukahtelee jo kiivaasti ja mies miettii päästäisikö kaverin irti. Löysäämättä koira jää sillä mies ei tiedä mikä siellä on, jos se on karhu, hirvi tai kettu niin koira kyllä pärjää mutta mieleen juolahtaa myös susi. Edellisiltana mies törmäsi tuoreisiin suden jälkiin Värriön luonnonpuiston rajoilla, siis noin 7,5 km nykyisestä asentopaikasta. Tarkoitus oli jäädä yöpymäänkin Kuivahaaran varteen harjun Itälaitaan mutta jälkien löytyminen vei miehen kauemmas. Ei hän omaa nahkaansa pelännyt, mutta ajatus siitä että oma rakas punainen pystykorva joutuisi hakulenkillä suden kanssa silmätysten ei herättänyt innostusta.

Mies puhelee koiralle rauhoittavasti samalla kiskoen kenkiä jalkaansa, kaivaa otsalampun vanhan ja kuluneen rinkkansa sivutaskusta ja lähtee astelemaan rakovalkean taakse koiran osoittamaan suuntaan. ”perkele olisko tuo pitäny kuularuisku ottaa matkaan” jupisee hän mielessään ja tiirailee otsalampun valokeilaa silmät viivana. Pimeä ja koiran omituinen käytös saa hänet jännittyneeksi ja käsi hapuileekin vyölle ja puukon kahvalle. Käveltyään kolmisenkymmentä metriä hän pysähtyy kuulostelemaan, ei kuulu mitään muuta kuin pystykorvan hätäinen haukku isännän lähdettyä näkymättömiin. Hän jatkaa matkaansa, kunnes läheisessä kuusiryppäässä rysähtää, mies on lentää perseelleen säikähdyksestä mutta ilmeisesti säikähti metsokin joka rytisten kiihdyttää pakoon tiheässä kuusikossa. Jupisten mies palaa asentopaikalle, löysää koiransa laavun pystypuusta irti ja alkaa keittelemään aamukahveja.

Aamu valkenee pikkuhiljaa ja mies keräilee tavarat rinkkaansa mutta jättää itsetehdyn laavun pystyyn. Eihän sitä tiedä jos joku joskus tarvii tai ehkä itsekin joskus palaa tähän samaan paikkaan. Vieressä soliseva Värriöjoki näytti antimensa jo edellis iltana kun mies haki vettä sillä puolimetrinen taimen pulahti muutaman metrin päästä pakomatkalle. Vesi herahtaa kielelle nuotiotaimenta ajatellessa ja mies päättääkin että vielä joskus hän lähtee ihan kalastus mielessä näille kankaille.

Hän nostaa rinkan selkäänsä ja aseen olalleen ja lähtee askeltamaan kohti Etelää, tarkoitus on kiertää alimmaisen Ikkervaaran kautta värriöjokivarteen, joen ylitys ja Kuorvusselkää pitkin takaisin Pohjoiseen ja kohti Härkätunturin autiotupaa ja sen houkuttelevaa saunaa. Aamu on hieno, aurinko paistaa ja pakkasta alle kymmenen astetta. Mies kuljeskelee rauhallisesti maisemia ihaillen ja välillä koiraa odotellen. Jossain vaiheessa muutaman tunnin kävelyn jälkeen kuuluu pakkasaamussa muutaman sadan metrin päästä oksien katkeilua ja kohta alkaa suomenpystykorva laulamaan tuttua säveltään. Miten se aina ylämäen puolella jupisee mies kivutessaan jyrkkää vaaran rinnettä ylöspäin kohti haukkua. 

Haukku kuuluu jo alle sadasta metristä ja mies tiirailee lipan alta varovasti haukun suunnalla näkyviä isoja petäjiä, ei näy lintua ja mies tuumii että koppelo se varmaan latvatupsussa piilottelee samalla kun hivuttautuu pikkuhiljaa lähemmäs haukkua puiden katveessa. Äkkiä mies säpsähtää ja seisahtuu kuin tatti, suu avautuu ihmetyksestä ja hän puhaltaa pitkän huokauksen. Vaaran rinteessä on kuru, jonka pohjalla solisee pieni puro. Koira haukkuu puron takana, mutta ei se hauku ylöspäin. Koira haukkuu kiivaasti tiheiden kuusten suuntaan välillä sännäten kauemmas haukun kohteesta palatakseen taas hetken päästä lähituntumaan, tuhina ja mörinä kuuluu kuusten takaa melkein peittäen koiran haukunkin alleen.

Mies katselee käsissään lepäävää lintukaliiberin rihlakkoa säälivästi, eihän sitä tällä uskalla miettii hän ja samalla tuumailee seuraavaa liikettään. Hän pakittaa muutaman kymmenen metriä jännittyneenä ja alkaa katkomaan puiden oksia samalla ase kainalossa tiukasti tuijottaen haukun suuntaan. Ei hän montaa oksaa kerkeä katkaista, kun kuuluu vaimea risujen katkeilu ja koiran vingahtelu loittonee nopeasti. Mies huokaisee pitkään pyyhkäisten hikeä otsaltaan, hän kävelee varovasti tuon kuusikon läpi jossa koira haukkui ja ottaa suunnan Pohjoista kohti kompassilla, jatkaa kävelyä noin parisataa metriä ja alkaa veistelemään tervaskannosta tulipuita.

Kahviteltuaan ja lounaan syötyään hän kohentaa tulta ja odottelee koiraa tuprutellen konjakkisikaria tyytyväisen näköisenä. Noin pari tuntia metsän omenan karkottamisesta saapuu koirakin nuotiolle märkänä mutta terhakkaana. Mies kehuu koiraansa ja antaa sille palan makkaraa, mutta sanoo pilke silmäkulmassa että katsellaanpa niitä lintuja vaan tällä reissulla. Koira tapittaa ruskeilla silmillä ymmärtävä ilme naamallaan ja varmaan tuumii mielessään, ”ei sitten kun et kerta uskalla”.

Syksyisen illan jo hämärtäessä saapuu mies autiotuvalle, nostaa saalislinnun oven ulkopuolelle roikkumaan ja alkaa tekemään tulia kamiinaan ja heti perään saunan kiukaaseen. Illan pimetessä hyrisevät mies ja koira tyytyväisyyttään tuvan peskalla, mikäs tässä saunapuhtaana ja vatsa täynnä on ollessa mietiskelee mies rapsutellessaan pystykorvan rintamusta. Koira nauttii silmät ummessa huomion osoituksista ja tuhisten nukahtaa isännän silittelyyn, pian nukahtaa isäntäkin ja tasainen taisteluparin tuhina täyttää kaukaisen erämaamökin äänellään. Kohti uusia päiviä ja uusia seikkailuita vievät tämän parin unet.