torstai 24. syyskuuta 2015

Tarinoita pyylevän metsämiehen talviseikkailuista

Vähän vanhaa tarinaa talvitoilailuista, raapustelen uutta juttua aina kun aika ja inspiraatio antaa myöten!

Sunnuntai aamupäivän pyöriskelin malttamattomana kotona, tammikuun alku, kaamos, mukelot mellastivat ja rouva nakitti milloin mihinkin hyötyliikuntaa tai yleistä siisteyden parantamista sisältävään oheistoimintaan (vitsivitsi). Se tuntui intohimoisesta kairankulkijasta siltä että seinät kaatuvat justiinsa niskaan. Siinä ympyrää kävellessä alkoi tuntumaan siltä että nyt pitäisi miehen päästä johonkin hetkeksi rauhoittumaan. Niin tuli päättäväinen ja ehkä hieman änkyrän Suomalaisen miehen päätös, että nyt lähdetäänkin punaisen kamraatin kanssa Martimoaavalle autiotuvalle näätiä katselemaan ja laatuaikaa kahdestaan viettämään.

Kello kävi jo iltakuuden tietämillä kun pimeällä kurvasin autolla parkkialueelle. Kaivoin sukset boxista, rinkan ja haulikon kontista, napsautin suomenpystykorvan kirpan auki kilahtaen ja usahdin: "haje kissa haje".
ADHD luonteella varustettu suomenpystykorva Gubbe kirmasi hetimiten metsään taakseen vilkuilematta. Mies heitti vuorokauden rinkan selkäänsä ja lähti ensimmäistä kertaa näillä lumilla vaappumaan suksien kanssa kohti soidensuojelualueen keskustaa ja siellä siintävää autiotupaa. Otsalampun valossa oli mentävä sillä kiristyvästä pakkasesta huolimatta oli kuu vielä pilviverhon takana, eikä metsässä nähnyt edes omia varpaitaan. Lunta oli sadellut senverran että sitä oli jo polviin pahimmillaan, mutta tiheässä metsässä tuskin nilkkoihin asti. Koira heitteli lennokkaita hakulenkkejään välillä miestä morjenstaen. Pyylevän miehen meno ei ollut kuitenkaan aivan niin lennokasta, sillä paksusta varresta, 0,1-tonnin painosta ja liian lyhyistä metsäsuksista johtuen äijä kahlasi pohjia myöten puuskuttaen.






Parin tunnin hiihtelyn jälkeen raikasi kiivas punaisenkoiran haukku pimeässä metsässä. Olin kankaan laidassa ja hiihtelin rapean kolmensadan metrin päässä raikaavaa haukkua kohti irvistellen, sillä niin kaamea meteli kuului rinkasta ja haulikon perästä joka kolkkasi puukon kahvaa vasten kuuluvasti aina silloin tällöin. Täysin varmana näätäsaaliista pääsin haukun tuntumaan, joka oli hieman tiheämmässä metsässä, ajattelin ettei tuolla mikään muu voi enään olla, kun paarustelin kovemmalla jytkeellä rikospaikalle, kuin täysvarustuksessa kulkeva jalkaväkijoukkue telamiinoineen. Tiheikössä oli senverran vähänä lumi, että riisuin sukset jalasta ja kävelin haukulle.

 Tihrustelin pienen kuusentarrin takaa koiraa ja puuta jota se haukkui, harvoin, hyvin hyvin harvoin näkee noin selvästi lintua haukulla edes valoisalla. Nyt siellä haukussa istui koppelo vanhan männyn pankaoksalla ja se paistoi jo seljennyttä pimeää taivasta vasten kuin kirsikka kermakakussa, ihailin hetken haukkua ja rupesin katkomaan oksia, ei mihinkään lähtenyt tuo ryökäle, ei vaikka hakkasin kepillä kuusentarria, niin että tykkylumet tipahtivat niskaani... Pärisin mielessäni ""missä perkeleessä nämä kennellinnut ovat silloin kun niitä oikeasti tarvittaisiin"" nousin seisomaan, kävelin 10 metrin päähän männystä ennenkuin koppelolla petti hermo ja se lähti koira perässään kohti pimeää.


Aikanaan se koira sieltä palaili, näytin uuden suunnan ja lähdimme suorinta tietä kohti autiotupaa. Välissä oli iso aapa, jonka ajattelin ylittäväni niin että heilahtaa, kuin tuntemattomassa sotilaassa ainakin, tuumiskelin että jängänylitys lyhentää matkaa ajallisesti ainakin tunnin, varsinkin kun tiesin vanhastaan että jängällä hanki kestää paremmin. Kestihän se hanki sen parisataa metriä, mutta sen jälkeen olikin lumenalla vesi :roll: Meni ehkä hiirenverran luisto huonoksi kun kahlasin lumisohjossa kohti seuraavaa maata, koira paineli jo seuraavassa kankaassa ja meikäläisellä huusi etureidet niinpaljon apua, etten muista hetkeen noin paljon hapottaneen, kaulurikin piti repiä kovassa pakkasessa kaulasta pois, koska oksetti niin vietävästi. 

Kyllä siinä varmaan se tunti meni ennenkuin pääsin kuivalle kankaalle puhdistelemaan suksienpohjia, näädänjälkiä oli runsaasti kankaassa, eikä koiraa ollut näkynyt pitkiin aikoihin. Kuitenkin vesiperä tuli koiralle ilmeisesti hajujen kanssa, sillä vihdoin se tuli katselemaan että mitä se äijä täällä raaputtelee ja mekastaa. Ei siinä enään jaksanut innostua näädänjäljistä vaan suorinta ja nopeinta reittiä kohti samassa kankaassa olevaa autiotupaa, ei ollut kauhean lennokasta enään meno, mutta niinvain pimeä tupa näkyi puolentunnin kuluttua otsalampun valokeilassa! Koirakin tuli kerrankin suosiolla sisälle, kun kello kävi jo puolta yhtätoista ja sekin vaikutti voipuneelta lumessa laukkomisesta!



Siinä tuvalla sitten koirankanssa seurustellessa ja makkaraa paistellessa kului alkuyö vaatteita kuivatellen, välillä pystykorva mulkoili sivusilmällä kun kertoilin jääkiekon nuorten maailmanmestaruuskisoista, välillä naureskelin facebook-juttuja ja tuikitärkeänä ja avoimesti selostin Gubbelle mitä mieltä olin mistäkin asiasta... Jotenkin ymmärtävä mutta säälivä katse pilkahteli koiran ilmeissä, mutta en antanut sen haitata jutunkerrontaa.



Seuraavana aamuna 7:n aikoihin heräilin ja rupesin tunnustelemaan kroppaa, oli kyllä kieltämättä lihakset senverran kipeänä, että ei kauheaa innostusta ollut hypätä uudelleen suksille ja lähteä samaa rallia taivaltamaan uudelleen mitä olin tullutkin, tuumiskelin mielessäni, että ollappa pullo jallua ja vähän enemmän evästä, niin tämä päivä pyörittäisi kamraatin kanssa ihan tässä mökin ympärillä :)  Lähdettävä se oli kuitenkin kun olin kotona luvannut tulla ennen kolmea kotiin, paluumatka oli tulomatkan toisinto mutta päinvastoin. Suksenpohjat jäähän heti alkumatkasta, puuskutus, punoitus, suksenrappaus... seuraavassa maassa koppelohaukku, joita oli tälläkertaa useampi ja taas paarustamaan. 



Välillä koira lennätti vielä riekkoparvea jossain kauempana edellä, mutta mies se vaan puuskutti ja jumputti tasaista tahtia eteenpäin. Pakkanenkin oli kirinyt päälle kahdenkymmenen ja siinä loppumatkasta alkoi jo huolettaa että lähteeköhän se voittajaluokan Volvo ollenkaan käyntiin... Lähti se onneksi, eikä tarvinnut alkaa keksimään virtaa uudelleen. 

Väsyneenä, mutta erittäin onnellisena ja rentoutuneena kuitenkin kotiin palasin. Seinätkin oli taas suorassa ja sohvalle oli mukava kuuman saunan jälkeen köllähtää kuuntelemaan lasten tarinoita vääväkkimiehestä ja kummituksista, taisinpa saada siinä ujon pusun rouvaltakin, tihihihihi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti