Erämaan Armoilla

Metsän Omena

Mies herää hämärässä koiran levottomaan liikehdintään ja murinaan, ”mitä sinä oikeen ärräät?” kyselee mies koiraltaan samalla kun kömpii makuupussistaan ja koittaa kiskoa vanhaa armeijan poolopaitaa päällensä ennen kuin vilunpuistatukset tavoittavat. Ei onnistu toteaa mies kylmän purressa, aamuyöllä on lämpötila laskenut reilusti. Hän tähyilee koiran katseen suuntaan, mutta ei rakovalkean valopiirin ulkopuolelle mitään näe.

 Koira haukahtelee jo kiivaasti ja mies miettii päästäisikö kaverin irti. Löysäämättä koira jää sillä mies ei tiedä mikä siellä on, jos se on karhu, hirvi tai kettu niin koira kyllä pärjää mutta mieleen juolahtaa myös susi. Edellisiltana mies törmäsi tuoreisiin suden jälkiin Värriön luonnonpuiston rajoilla, siis noin 7,5 km nykyisestä asentopaikasta. Tarkoitus oli jäädä yöpymäänkin Kuivahaaran varteen harjun Itälaitaan mutta jälkien löytyminen vei miehen kauemmas. Ei hän omaa nahkaansa pelännyt, mutta ajatus siitä että oma rakas punainen pystykorva joutuisi hakulenkillä suden kanssa silmätysten ei herättänyt innostusta.

Mies puhelee koiralle rauhoittavasti samalla kiskoen kenkiä jalkaansa, kaivaa otsalampun vanhan ja kuluneen rinkkansa sivutaskusta ja lähtee astelemaan rakovalkean taakse koiran osoittamaan suuntaan. ”perkele olisko tuo pitäny kuularuisku ottaa matkaan” jupisee hän mielessään ja tiirailee otsalampun valokeilaa silmät viivana. Pimeä ja koiran omituinen käytös saa hänet jännittyneeksi ja käsi hapuileekin vyölle ja puukon kahvalle. Käveltyään kolmisenkymmentä metriä hän pysähtyy kuulostelemaan, ei kuulu mitään muuta kuin pystykorvan hätäinen haukku isännän lähdettyä näkymättömiin. Hän jatkaa matkaansa, kunnes läheisessä kuusiryppäässä rysähtää, mies on lentää perseelleen säikähdyksestä mutta ilmeisesti säikähti metsokin joka rytisten kiihdyttää pakoon tiheässä kuusikossa. Jupisten mies palaa asentopaikalle, löysää koiransa laavun pystypuusta irti ja alkaa keittelemään aamukahveja.

Aamu valkenee pikkuhiljaa ja mies keräilee tavarat rinkkaansa mutta jättää itsetehdyn laavun pystyyn. Eihän sitä tiedä jos joku joskus tarvii tai ehkä itsekin joskus palaa tähän samaan paikkaan. Vieressä soliseva Värriöjoki näytti antimensa jo edellis iltana kun mies haki vettä sillä puolimetrinen taimen pulahti muutaman metrin päästä pakomatkalle. Vesi herahtaa kielelle nuotiotaimenta ajatellessa ja mies päättääkin että vielä joskus hän lähtee ihan kalastus mielessä näille kankaille.

Hän nostaa rinkan selkäänsä ja aseen olalleen ja lähtee askeltamaan kohti Etelää, tarkoitus on kiertää alimmaisen Ikkervaaran kautta värriöjokivarteen, joen ylitys ja Kuorvusselkää pitkin takaisin Pohjoiseen ja kohti Härkätunturin autiotupaa ja sen houkuttelevaa saunaa. Aamu on hieno, aurinko paistaa ja pakkasta alle kymmenen astetta. Mies kuljeskelee rauhallisesti maisemia ihaillen ja välillä koiraa odotellen. Jossain vaiheessa muutaman tunnin kävelyn jälkeen kuuluu pakkasaamussa muutaman sadan metrin päästä oksien katkeilua ja kohta alkaa suomenpystykorva laulamaan tuttua säveltään. Miten se aina ylämäen puolella jupisee mies kivutessaan jyrkkää vaaran rinnettä ylöspäin kohti haukkua. 

Haukku kuuluu jo alle sadasta metristä ja mies tiirailee lipan alta varovasti haukun suunnalla näkyviä isoja petäjiä, ei näy lintua ja mies tuumii että koppelo se varmaan latvatupsussa piilottelee samalla kun hivuttautuu pikkuhiljaa lähemmäs haukkua puiden katveessa. Äkkiä mies säpsähtää ja seisahtuu kuin tatti, suu avautuu ihmetyksestä ja hän puhaltaa pitkän huokauksen. Vaaran rinteessä on kuru, jonka pohjalla solisee pieni puro. Koira haukkuu puron takana, mutta ei se hauku ylöspäin. Koira haukkuu kiivaasti tiheiden kuusten suuntaan välillä sännäten kauemmas haukun kohteesta palatakseen taas hetken päästä lähituntumaan, tuhina ja mörinä kuuluu kuusten takaa melkein peittäen koiran haukunkin alleen.

Mies katselee käsissään lepäävää lintukaliiberin rihlakkoa säälivästi, eihän sitä tällä uskalla miettii hän ja samalla tuumailee seuraavaa liikettään. Hän pakittaa muutaman kymmenen metriä jännittyneenä ja alkaa katkomaan puiden oksia samalla ase kainalossa tiukasti tuijottaen haukun suuntaan. Ei hän montaa oksaa kerkeä katkaista, kun kuuluu vaimea risujen katkeilu ja koiran vingahtelu loittonee nopeasti. Mies huokaisee pitkään pyyhkäisten hikeä otsaltaan, hän kävelee varovasti tuon kuusikon läpi jossa koira haukkui ja ottaa suunnan Pohjoista kohti kompassilla, jatkaa kävelyä noin parisataa metriä ja alkaa veistelemään tervaskannosta tulipuita.

Kahviteltuaan ja lounaan syötyään hän kohentaa tulta ja odottelee koiraa tuprutellen konjakkisikaria tyytyväisen näköisenä. Noin pari tuntia metsän omenan karkottamisesta saapuu koirakin nuotiolle märkänä mutta terhakkaana. Mies kehuu koiraansa ja antaa sille palan makkaraa, mutta sanoo pilke silmäkulmassa että katsellaanpa niitä lintuja vaan tällä reissulla. Koira tapittaa ruskeilla silmillä ymmärtävä ilme naamallaan ja varmaan tuumii mielessään, ”ei sitten kun et kerta uskalla”.

Syksyisen illan jo hämärtäessä saapuu mies autiotuvalle, nostaa saalislinnun oven ulkopuolelle roikkumaan ja alkaa tekemään tulia kamiinaan ja heti perään saunan kiukaaseen. Illan pimetessä hyrisevät mies ja koira tyytyväisyyttään tuvan peskalla, mikäs tässä saunapuhtaana ja vatsa täynnä on ollessa mietiskelee mies rapsutellessaan pystykorvan rintamusta. Koira nauttii silmät ummessa huomion osoituksista ja tuhisten nukahtaa isännän silittelyyn, pian nukahtaa isäntäkin ja tasainen taisteluparin tuhina täyttää kaukaisen erämaamökin äänellään. Kohti uusia päiviä ja uusia seikkailuita vievät tämän parin unet.