Viimeinen
Kuura
Auto sammuu
tienpäähän, koira vingahtelee malttamattomana takakontissa odottaen miestä ja
lupaa sännätä kuuraiseen lokakuun aamuun, etuovi paukahtaa kiinni takakontin
ovi nousee natisten ylös ja mies puhelee koiralle pehmeällä äänellä hengitys
höyryten samalla irrottaen virkkua. Virkku kilahtaa ja mies usahtaa
innostuneella äänellä taikasanat ”missä kissa?” Koira säntää auton perästä
nuoruuden innolla mutta hieman jäykillä jaloilla hakkaamattomaan männikköön
kuono pystyssä.
Mies katselee koiran jäykkää menoa ja puistelee päätään ja
tuumii puoliääneen, ”intoa sillä on mutta mahtaa olla viimeinen kuura”. Koira
on jo vanha, mieli sillä on kuin partaveitsi, ei se kotonakaan enään turhia
hötkyile, ja liike paljastaa että viimeisiä syksyjä mennään. Mies tallustelee
ja katselee koiran touhuja, näkö on huono ja kuulo prakaa jo mutta kuono pelaa
niin kuin nuorella leijonalla. Hajuaistillaan koira löytää kaikki löydettävissä
olevat linnut maastosta, mutta haukkuja se ei enään saa. Koira palaa aina
silmin nähden harmistuneena linnun perästä ja ihan vähän yrittää lähtöhajuille
haukahdella, kunnes isäntä tulee ja pilaa ilon: ”älä höpötä” tumaa mies
kävellessään koiran sivuitse.
Koiralla valahtavat korvat sivuille ja se
spurttaa miehen ohi jatkaen puurtamistaan.
Puolen tunnin jälkeen mies viheltää kimakasti
koiran ollessa hakulenkillään, kaivaa kirveen ja alkaa veistelemään
tervaskannosta tulipuuta. Ei koira enään kuule, mutta vanhasta tottumuksesta se
saapuu puolentunnin kohdilla haistelemaan että mihinkäs se isäntä jäi, istahtaa
ukon viereen tulille läähättäen mutta vaihtaa paikkaa koska tuuli pyörittää
ällöttävää savua päin kirsua.
Vanha herra pötkähtää makuulleen ja sulkee
silmänsä mutta kirsu elää ja pyörii nuuskutellen ilmaa. Isäntä kun viiltää
makkarapaketin auki, niin kirsu suorastaan villiintyy juuri ennen kuin koira
pomppaa pystyyn ja siirtyy lähemmäs. Vanhus tietää sillä se on jo kokenut
koira.. ”kohta tulee herkkua”! Mies puhelee koiralle kuin vastarakastunut,
kehuu sitä, paijaa ja tottakai lopussa antaa palan nuotiomakkaraa, nostaa repun
selkään ja usahtaa jälleen: ”missä kissa?”
Koira lähtee liikkeelle ja mies
tuumii kiertävänsä läheisen jängän ympäri takaisin autolle, pakkasaamussa
kuuluu selvä linnun lentoonlähtö ja pian tasainen hieman käheä haukku kaikuu
kankaassa. "no johan on markkinat" miettii mies, kun suunnistaa ääntä kohden.
Hyvin pian näkyy männyn alaoksalla keikkuva nuori koppelo ja suomenpystykorva
puun alla osoittaen kuonollaan tarkalleen oikeaan paikkaan, mies hymyilee ehkä
jopa hieman herkistyy tilanteessa, nostaa haulikon poskelle ja pudottaa
koppelon koiran eteen.
Voi elämä kun vanhaherra oikeen innostuu pudotuksesta,
urisee ja purisee, haukkuu vielä varmuudeksi puuhun, kiertää isäntää ja huutaa
omalla kielellään ”kato isi, kato isi, minä tämän löysin ja sain” Mies kävelee
linnun luokse ja kaivaa puukon tupestaan, tässä vaiheessa koira istuu viereen läähättäen ja tapittaa tarkkaavaisena ruskeilla silmillään kun mies suolistaa linnun ja
nostelee sydämen, maksan ja muut sisäelimet koiran eteen. Koira odottaa ja
haistelee niinkauan kunnes ne ovat jäähtyneet ja syö hyvällä ruokahalulla
palkintonsa.
Kilometrin jälkeen mies ja koira saapuvat autolle, mies kävelee ja
aukaisee ovet mutta koirapa ei tulekaan lähelle. Korvat sojottavat sivuille ja
se vingahtelee, urisee ja haukahtelee yrittäen isäntää vielä kerran metsään.
Mies istuskelee kannolla ja hymyilee, viimein sanoo koiralle tiukalla äänellä
”autoon”. Korvat sivuille sojottaen ja sivusilmällä mulkoillen koira pujahtaa
auton perään, ei katso miestä kohti edes miehen irrottaessa pantaa ja
puhellessa koiralle mukavia, vanhaherra ei tykkää yhtään vallitsevasta
tilanteesta. Mies ajelee kotiin hyvillä mielin, ottaa koiran sisään ja
hieroskelee sen lihakset puhellen sille sellaisia tarinoita joita ei moni
läheinenkään ihminen kuule koskaan, mies luottaa koiraan ja koira luottaa
mieheen kuin peruskallioon.
Yhdeksän
kuukautta on kulunut viimeisestä metsäreissusta kun koira tekee tavallista
enemmän juttua miehen kanssa, käy sylissä, nuolee kättä ja nauttii
rapsutuksista. Koira makailee enimmäkseen mutta tiitterän oloisesti
liikuskelee hyväntuulisena, tavallista enemmän vain viettää aikaansa isännän
seurassa. Yö saapuu ja mies ja koira painavat päänsä unille, aamun sarastaessa
mies huomaa koiran ummistaneen silmänsä viimeisen kerran.
Hän katselee selkänsä
taakse ikään kuin varmistaen että rouva on lähtenyt aamuvuoroon ja lapset
kouluun. Mies ottaa parhaan kaverinsa syliinsä, silittelee ja puhelee, muistelee menneitä. Katselee kun
nuori pentukoira tulee haistelemaan esikuvaansa, laskee häntänsä alas,
vingahtaa ja raahustaa omalle paikalleen vinguskellen hiljaa. Pian mies painaa
päänsä alas ja hartiat nytkähtelevät hetken.
Mies kaivaa pihan perälle kuopan,
kantaa ystävän sen pohjalle oman vilttinsä päälle sekä nostaa lihaisan luun
kaveriksi, lapioi kuopan umpeen ja nytkähtelee vielä vähän aikaa omituisesti. Pyyhkii silmänsä ja lähtee varastoon muokkaamaan muistomerkkiä maailman
parhaalle koiralle, nuori koira mukana touhuten. Nuori koira paastoaa kolme
päivää, mi
Todelta tuntuvaa kerrontaa, missä pitäydytään oleellisessa ei koirassa. Eikä tähän muutoinkaan lisäämistä, koska kukin kirjoittaa tavallaan.
VastaaPoistaPari havaintoa sanon kumminkin esimerkiksi, josko halua kirjoittajan kehittyä tai kirjoittaa jotenkin toisinkin.
Ensinnäkin sisältöön: jokin lämmin muistelo, mieleenpalauma voisi olla paikallaan. Se joten ehkä syväentäisi koirankin elettyä elämää ja korostaisin isännän kunnioitusta tätä elämää kohtaan. Epäselväksi tässäkään ei sinänsä jää, mikä arvo ja merkitys koiralla on isännälle.
Toinen asia mitä ehkä kannattaa miettiä liittyy kieleen. Pienellä hienolla, sanontaa tervöittämällä ja sanajärjestyksiä muuttamalla teksti tulisi kirjallisesti vahvemmaksi. Tämä on tietty asia, missä on vaikea mennä ketään varsinaisesti neuvomaan. Sanonkin tämänkin enempi vihjeeksi ja harkintaan pistettäväksi.
Otan esimerkiksi alusta lauseen: "...koira vingahtelee malttamattomana takakontissa odottaen miestä ja lupaa sännätä kuuraiseen lokakuun aamuun,..."
Lopun sanajärjestystä muuttamalla sävy lievästi jos sen kirjoittaa: "... sännätä lokakuun kuuran aamuun....".
Tai näin sanat voivat mennä: "...sännätä lokakuun aamun kuuraan...". Voi vaikkutta saivartelulta, en semmoiseksi tarkoittanut: Alkuperäinen lause korostaa ehkä enemmän lokakuun kuurautta kun jälkimmäinen on yritys kuvata koiran ja kuuran kohtaamisen tunne, eli sanottuna lievästi runollisemmin.
Jos siltä tuntuu, voisi tällaista sanojen "veivausta" kokeilla muuallakin tekstissä. Jos siis haluaa lisätä tehoa ja tunnetta tekstiin, vieläpä koiran näkökulmasta. On teksti nytkin tunnetta täynnä, todella karua kerrontaa. Jos idea on korostaa koiran omistajan mieltä ja ajatuskulkua, niin teksti toimii juuri näin kuten on kirjoittu.
Kannustukseksi tarkoittaen, Johannes K.
Kiitos palautteesta, tässä vasta kirjoittamista harjoitellaan joten kaikki ideat, ehdotukset ja korjaukset on tervetulleita :)
Poista