Kylmän Kukkia

Itäkairaan suuntasi tämän vuoden toisella reissulla laadukas parivaljakko edellisiäkin laadukkaamman suomenpystykorvan kanssa. Jotenkin tavaramerkiksi leimautunut "alussa kaikki päin persettä, paitsi meisseli" piti kutinsa tänäkin vuonna. 

Toista tuntia peherrettiin viimeistä 7:ää kilometriä autolla huonokuntoisen tien päähän. Tien päässä oli jo miehillä ja koiralla niin paljon virtaa ettei viitsitty aikaa kuluttaa kartan katselemiseen, vaan heti rinkka selkään ja kohti tietöntä erämaata. Siinä ensimmäisen parin tunnin aikana katseltiin metsäkoneen uraa ja tuumiskelin ääneen, jotta tämä ura taitaa mennä lähelle meidän ensimmäisen illan määränpäätä. Teputeltiin uraa jonkun aikaa ja katselin välillä kompassia, ihmettelin että miten se kompassi näyttää tuollalailla, kohautin olkapäitä ja jatkoin raskaan rinkan kanssa taivaltamista. Tunnin jälkeen kompassi näytti edelleen päin mäntyä, joten kaivoin kartan taskusta ja päätin tarkastaa tilanteen.

Tulihan se selväksi että oli taas tehty emämunaus suunnistamisen saralla, kaiken kukkuraksi vähintään 3km lisää matkaa ensimmäisen illan asentopaikalle, että se miehiä jälleen nauratti makiasti. Ainoa positiivinen puoli oli se, että oltiin jo ensimmäiset lintuhaukut saatu Gubben toimesta ilmoille. Vaikka miehet tölväilivätkin tuon "varman linnun", niin se piristi mieltä. Tiedettiin että koira on ainakin iskussa  Niin päästiin kuitenkin uralta oikeaan metsään, potkittiin hölmöyksissään voittajaluokan metsokin lentoon kun koira hakulenkillä pehersi. Myötätuuleen kuljettiin ja harmittavasti koira tulikin keula pystyssä juuri siihen paikkaan jossa hongasta lähti aikamoisen rytinän kanssa harmahtava homenokka miehiä karkuun. Päätimme pitää luovan tauon ja rauhoittaa mieltä, polttelimme filtterisikarit ja sanailtiin harvakseen ikihongikon kätköissä. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla tuli tunne, että nyt ollaan ytimessä, nyt ollaan siellä missä miehen on hyvä olla. Jollakin käsittämättömällä tavalla rauha laskeutui olemukseen, oli niinkuin esirippu olisi vedetty jokapäiväisen elämän, työ-, ja rahahuolien ja oman syvimmän olemuksen väliin.

Tästä eteenpäin olikin vain hienoja hetkiä, harmittavia tai loisteliaita tapahtumia, mutta hienoja omalla tavallaan jokainen hetki. 
Kohti iltaa ja hämärää kuljettiin, matkalla koira tavoitti vielä vanhan metson, joka uusintahaukunkin antoi vaan ei ainoataan metsämiehille. Hyvä niin, sillä komeampi vanha metso on latvassa kuin repun viilekkeessä, vaikka maistuvaa evästä onkin! 
Hieman ennen iltahämärää saavuttiin suunnitellulle asentopaikalle, touhuttiin teltat pystyyn ja väsäsimme tervastulet ruuan laittoa varten. Katselin siinä tulien sytytyksen lomassa että mihinkähän se Gubbe häipyi, no hetken päästä se kuuluikin sillä 350m päästä raikasi jälleen suomenpystykorvan pirteän kertova haukku. Oli kamraatin vuoro pyrkiä haukulle ja itse jäinkin tyytyväisenä kuuntelemaan teltan viereen vaarojen rinteistä kaikuvaa haukkua ja vuoleskelin ajankuluksi syttöjä tervaskannon palasesta. Haukku kesti ja kesti, loppujen lopuksi varmaan sen puolisen tuntia, kun loppui äkkiä kuin veitsellä leikaten. Kohta saapui koira läähätteäen tulille ja hetken päästä kaveri sadatellen perässä. Poikametso siellä oli tarjonnut ainoataan, mutta jostain ihmeen syystä, todennäköisesti miesten päivemmällä hölmöiltyjen varmojen tilanteiden johdosta, oli koira alkanut käymään kuumana kuin hellan koukku ja nousi puuta vasten kamraatin katsellessa haulikkohollilta haukkua. Ampumatta jäi metso ja jälleen voi sanoa että hyvä niin 



Iltapalaa keitellessä kuitenkin kohtasi todellisuus romantiikan ja jo tulomatkan viimeisen sadan kilometrin kohdalla huomattu suurempi puutos palasi mieleen, se oli allekirjoittaneen makuualusta edelleen Kemissä, tarkemmin sanottuna alakerran ja yläkerran portaiden lepotasolla. Sieltä se lämmitti mieltä ja hanuria vähän huonosti, kaikenlisäksi tähdet loistivat jo siihen malliin että pakkasyöhän se oli tulollansa...ja tulikin! Kuusenhavuja koitin kasata arvioidun nukkumapaikan kohdalle telttaa kasatessa ja kasaamisen jälkeen. Oli kyllä melkoisen kylmä yö havuista ja muutamasta kuumasta rommista huolimatta. Kello näytti 3-4 välillä kun viimeisen kerran vilkaisin, sen jälkeen ilmeisesti oli ihmismiehen kankku lämmittänyt rahkasammalen sen verran ettei enään palellut. Kuitenkin heräsin aamulla 05.30 siihen että varpaita paleli, aamupimeässä könysin teltasta pihalle ja löysäsin Gubben aamupissalle ja aloin veistelemään aamutulia vapisevan hengityksen säestäessä vapisevia sormia. 



Juuri kun olin lyömässä tervaskannon tyveen kirveellä, räjähti aamuhämärässä Gubben haukku muutaman sadan metrin päästä, ei muutakuin pyssyt selkään ja haukkua kohti. Kaverikin konkoili samoihin aikoihin omasta teltastaan hyvin nukkuneen näköisenä, ei kuulema ollut persettä palellut..
Hiiviskelin haukulle, pääsinkin erittäin helposti ihan haulikkohollille. Sopiva "putki" kuusta ja mäntyä oli välissä, niin se oli kuin baariin olisi kävellyt. Sitten se tenkkapoo tulikin, en keksinyt puusta mitään, en kertakaikkiaan mitään vaikka paljas vanha honka oli kyseessä. Koira merkkasi koko ajan samaan paikkaan joten tuumin mielessä, että on siellä ainakin orava. Pakitin hetken ja koitin vasemmalta uudelleen, pääsin hollille ja rupesin tiirailemaan nyt eri suunnalta mäntyä, kun viereisessä puussa rysähti ja koppelo lensi kuoleman pelossa kohti vapautta. Katselin komeaa koppeloa ja tuumin mielssäni että virhearvio se tuli Gubbellakin kun aamuhämärässä haukkui väärää puuta. Gubbe kuitenkin kävi pienen pyräyksen koppelon perässä ja palasi saman puun alle jatkamaan kiivasta haukkua. Harmittavinta tilanteessa oli se, että kerkesin sekuntia ennen Gubben paluuta nousta seisomaan, koira kun aukaisi suunsa uudestaan lähti toinen koppelo haukkupuusta samaan suuntaan kuin edellinen. Jätin ampumatta sillä pystykorvamies ei pomppuja roiski, rehellisesti sanottuna kuitenkin vitutti oma hölmöily  

Palailin asentopaikalle pikkuhiljaa ja siellä kamraati olikin jo saanut tulet loimuamaan. Aamutoimien ja puuronkeiton lomassa se päiväkin alkoi valkenemaan, päätimme jättää teltat pystyyn ja suunnistaa seuraavaksi yöksi vajaan 10km päässä olevalle autiotuvalle. Aamun jälkeen rupesi tulemaan taivaalta vettäkin ihan kiitettävästi, lämpöasteita oli arviolta 1-3, joten melkoisen jäätävää sadetta pukkasi. Matkalla autiotuvalle oli muutama lintutilanne, vaan yksikään ei antanut koiralle muutamaa haukausta enempää. Illalla keittelimme lintuvellit ilman lintua ja saunoimme tulomatkan kuonat pois. 

Seuraavana päivänä kävimme vain lyhyen reissun kämpän ympäryställä, muutama koppelo nähtiin vaan haukkua ei niistä saatu. Illalla kuitenkin aiheutti melkoisia naurunpörähdyksiä eräs tilanne. Saunoessa menin pesulle, vanhan ajan mukaan kiukaan vaipassa oli vesisäiliö josta laskin lämmintä vettä ämpäriin, loppusilauksena minulla on tapana kaataa ämpärillinen vettä päähän, kuten tein nytkin. Kamraati tuijotteli kiukaan ilmanottoaukoista loimottavaa liekkiä raukeana lammasmainen ilme naamallaan, kun aloitin pesuhommat. Jostain syystä kuitenkin kumpikin korva meni lukkoon (vettä täyteen) kun kumosin astian päälleni. Olin kuulevinani kaverini sanovan jotain samassa tiimellyksessä ja luontevasti puolikuurona huusin HÄ?
Siinä miestissit hytkähti ja kamraati kalautti päänsä saunankattoon kun säikähti huutoa niin helvetisti, minä en ensin oikeen edes älynnyt mikä miestä naurattaa mutta niin se viimein sai kakistettua että olishan tuo pienempikin ääni riittänyt.

Seuraavinakin päivinä tapio tarjosi aitastaan kiitettävällä tahdilla, koira pelasi paremmin kuin kehtaa sanoa, vaan miehet oli vähän ruosteessa. Lumi tuiskusi maahan pari päivää ennen loppua ja muutti maiseman aivan uudeksi. Viimeisenä päivänä taapersimme valkoisessa metsässä takaisin ensimmäisen päivän asennolle, purimme teltat ja hieman jo raskain mielin jatkoimme autolle. Niin oli jälleen vuoden kohokohta sivuutettu ja seuraavan odotus aloitettu.

Hieno reissu, hienot maisemat ja hyvät ilmat, mitäpä sitä muuta voittajaluokan miehet tarvii kuin pelaavan koiran. Sekin löytyi omasta takaa, joten jälleen perinteet jatkuu: eli joka vuosi tulee se paras ja hienoin reissu  Saalista tulee jos on tullakseen, mutta kyllä punaisenkoiran kanssa harrastaminen on yhtä juhlaa tuli saalista tai ei! Joku on joskus sanonut että punainen koira ja vanha metsä, mitä muuta mies tarvii? Vastaukseni on: ei mitään muuta kuin lisää aikaa 

Tarinoita pyylevän metsämiehen talviseikkailuista

Vähän vanhaa tarinaa talvitoilailuista, raapustelen uutta juttua aina kun aika ja inspiraatio antaa myöten!

Sunnuntai aamupäivän pyöriskelin malttamattomana kotona, tammikuun alku, kaamos, mukelot mellastivat ja rouva nakitti milloin mihinkin hyötyliikuntaa tai yleistä siisteyden parantamista sisältävään oheistoimintaan (vitsivitsi). Se tuntui intohimoisesta kairankulkijasta siltä että seinät kaatuvat justiinsa niskaan. Siinä ympyrää kävellessä alkoi tuntumaan siltä että nyt pitäisi miehen päästä johonkin hetkeksi rauhoittumaan. Niin tuli päättäväinen ja ehkä hieman änkyrän Suomalaisen miehen päätös, että nyt lähdetäänkin punaisen kamraatin kanssa Martimoaavalle autiotuvalle näätiä katselemaan ja laatuaikaa kahdestaan viettämään.

Kello kävi jo iltakuuden tietämillä kun pimeällä kurvasin autolla parkkialueelle. Kaivoin sukset boxista, rinkan ja haulikon kontista, napsautin suomenpystykorvan kirpan auki kilahtaen ja usahdin: "haje kissa haje".
ADHD luonteella varustettu suomenpystykorva Gubbe kirmasi hetimiten metsään taakseen vilkuilematta. Mies heitti vuorokauden rinkan selkäänsä ja lähti ensimmäistä kertaa näillä lumilla vaappumaan suksien kanssa kohti soidensuojelualueen keskustaa ja siellä siintävää autiotupaa. Otsalampun valossa oli mentävä sillä kiristyvästä pakkasesta huolimatta oli kuu vielä pilviverhon takana, eikä metsässä nähnyt edes omia varpaitaan. Lunta oli sadellut senverran että sitä oli jo polviin pahimmillaan, mutta tiheässä metsässä tuskin nilkkoihin asti. Koira heitteli lennokkaita hakulenkkejään välillä miestä morjenstaen. Pyylevän miehen meno ei ollut kuitenkaan aivan niin lennokasta, sillä paksusta varresta, 0,1-tonnin painosta ja liian lyhyistä metsäsuksista johtuen äijä kahlasi pohjia myöten puuskuttaen.

Parin tunnin hiihtelyn jälkeen raikasi kiivas punaisenkoiran haukku pimeässä metsässä. Olin kankaan laidassa ja hiihtelin rapean kolmensadan metrin päässä raikaavaa haukkua kohti irvistellen, sillä niin kaamea meteli kuului rinkasta ja haulikon perästä joka kolkkasi puukon kahvaa vasten kuuluvasti aina silloin tällöin. Täysin varmana näätäsaaliista pääsin haukun tuntumaan, joka oli hieman tiheämmässä metsässä, ajattelin ettei tuolla mikään muu voi enään olla, kun paarustelin kovemmalla jytkeellä rikospaikalle, kuin täysvarustuksessa kulkeva jalkaväkijoukkue telamiinoineen. Tiheikössä oli senverran vähänä lumi, että riisuin sukset jalasta ja kävelin haukulle.

 Tihrustelin pienen kuusentarrin takaa koiraa ja puuta jota se haukkui, harvoin, hyvin hyvin harvoin näkee noin selvästi lintua haukulla edes valoisalla. Nyt siellä haukussa istui koppelo vanhan männyn pankaoksalla ja se paistoi jo seljennyttä pimeää taivasta vasten kuin kirsikka kermakakussa, ihailin hetken haukkua ja rupesin katkomaan oksia, ei mihinkään lähtenyt tuo ryökäle, ei vaikka hakkasin kepillä kuusentarria, niin että tykkylumet tipahtivat niskaani... Pärisin mielessäni ""missä perkeleessä nämä kennellinnut ovat silloin kun niitä oikeasti tarvittaisiin"" nousin seisomaan, kävelin 10 metrin päähän männystä ennenkuin koppelolla petti hermo ja se lähti koira perässään kohti pimeää.

Aikanaan se koira sieltä palaili, näytin uuden suunnan ja lähdimme suorinta tietä kohti autiotupaa. Välissä oli iso aapa, jonka ajattelin ylittäväni niin että heilahtaa, kuin tuntemattomassa sotilaassa ainakin, tuumiskelin että jängänylitys lyhentää matkaa ajallisesti ainakin tunnin, varsinkin kun tiesin vanhastaan että jängällä hanki kestää paremmin. Kestihän se hanki sen parisataa metriä, mutta sen jälkeen olikin lumenalla vesi :roll: Meni ehkä hiirenverran luisto huonoksi kun kahlasin lumisohjossa kohti seuraavaa maata, koira paineli jo seuraavassa kankaassa ja meikäläisellä huusi etureidet niinpaljon apua, etten muista hetkeen noin paljon hapottaneen, kaulurikin piti repiä kovassa pakkasessa kaulasta pois, koska oksetti niin vietävästi. 

Kyllä siinä varmaan se tunti meni ennenkuin pääsin kuivalle kankaalle puhdistelemaan suksienpohjia, näädänjälkiä oli runsaasti kankaassa, eikä koiraa ollut näkynyt pitkiin aikoihin. Kuitenkin vesiperä tuli koiralle ilmeisesti hajujen kanssa, sillä vihdoin se tuli katselemaan että mitä se äijä täällä raaputtelee ja mekastaa. Ei siinä enään jaksanut innostua näädänjäljistä vaan suorinta ja nopeinta reittiä kohti samassa kankaassa olevaa autiotupaa, ei ollut kauhean lennokasta enään meno, mutta niinvain pimeä tupa näkyi puolentunnin kuluttua otsalampun valokeilassa! Koirakin tuli kerrankin suosiolla sisälle, kun kello kävi jo puolta yhtätoista ja sekin vaikutti voipuneelta lumessa laukkomisesta!

Siinä tuvalla sitten koirankanssa seurustellessa ja makkaraa paistellessa kului alkuyö vaatteita kuivatellen, välillä pystykorva mulkoili sivusilmällä kun kertoilin jääkiekon nuorten maailmanmestaruuskisoista, välillä naureskelin facebook-juttuja ja tuikitärkeänä ja avoimesti selostin Gubbelle mitä mieltä olin mistäkin asiasta... Jotenkin ymmärtävä mutta säälivä katse pilkahteli koiran ilmeissä, mutta en antanut sen haitata jutunkerrontaa.

Seuraavana aamuna 7:n aikoihin heräilin ja rupesin tunnustelemaan kroppaa, oli kyllä kieltämättä lihakset senverran kipeänä, että ei kauheaa innostusta ollut hypätä uudelleen suksille ja lähteä samaa rallia taivaltamaan uudelleen mitä olin tullutkin, tuumiskelin mielessäni, että ollappa pullo jallua ja vähän enemmän evästä, niin tämä päivä pyörittäisi kamraatin kanssa ihan tässä mökin ympärillä :)  Lähdettävä se oli kuitenkin kun olin kotona luvannut tulla ennen kolmea kotiin, paluumatka oli tulomatkan toisinto mutta päinvastoin. Suksenpohjat jäähän heti alkumatkasta, puuskutus, punoitus, suksenrappaus... seuraavassa maassa koppelohaukku, joita oli tälläkertaa useampi ja taas paarustamaan. 

Välillä koira lennätti vielä riekkoparvea jossain kauempana edellä, mutta mies se vaan puuskutti ja jumputti tasaista tahtia eteenpäin. Pakkanenkin oli kirinyt päälle kahdenkymmenen ja siinä loppumatkasta alkoi jo huolettaa että lähteeköhän se voittajaluokan Volvo ollenkaan käyntiin... Lähti se onneksi, eikä tarvinnut alkaa keksimään virtaa uudelleen. 

Väsyneenä, mutta erittäin onnellisena ja rentoutuneena kuitenkin kotiin palasin. Seinätkin oli taas suorassa ja sohvalle oli mukava kuuman saunan jälkeen köllähtää kuuntelemaan lasten tarinoita vääväkkimiehestä ja kummituksista, taisinpa saada siinä ujon pusun rouvaltakin, tihihihihi.